Aluksi
Eerojen Erän historiasta kirjoittaminen tuli erityisen ajankohtaiseksi, kun seuran tarina alkoi lähetä loppuaan alkuperäisessä muodossaan. Monet syyt olivat johtaneet siihen, että seuratoiminnan vetäminen harvenevalla ja vanhenevalla porukalla alkoi käydä raskaaksi. Porukassa heräsi ajatus yhdistää voimat ja liittyä johonkin isompaan paikkakunnan seuraan. Sopuisien neuvotteluiden jälkeen näin myös tapahtui, ja Eerojen Erä ry sulautui Petäjäveden Erämiehet ry:n alkuvuodesta 2020
Erän toiminnasta on säilynyt melko vähän kirjallista aineistoa. Onneksi on tallella seuran ensimmäisen vetäjän Ilmari Pohjanheimon sekä myöhempien vetäjien, erityisesti Eero Rauhalan, muistiinpanot ensimmäiseltä neljältä vuosikymmeneltä eli vuosilta 1952–1990. Ne on otsikoitu nimellä ”Tilastotietoja Kintauden erään hirviseurueen hirvenkaadoista”. Tässä aineistossa on tarkat tiedot hirvisaaliista, saalishirvien painosta ja sukupuolesta sekä tietysti ampujista. Se on
mukavaa luettavaa, sillä siinä on myös kerrottu muutamista vähän erilaisista kaatotilanteista. Kolmenkymmenen viimeisen vuoden kaatotilasto ei ole kattava, mutta sitä on saatu täydennettyä Keski-Suomen riistakeskuksen avulla.
Käytettävissä olevien muistiinpanojen ja tilastojen lisäksi pyysimme muutamia seuran pitkäaikaisimpia jäseniä kirjoittamaan tai kertomaan omista kokemuksistaan Eerojen Erän hirvijahdeissa. Hannu historiakirjan alullepanijana kirjoitti oman osuutensa. Nauhuri pöydällä pyörien on juteltu Timo Raiskilan, Markku Kelanderin, Pekka Aallon ja Keijo Ekmanin kanssa. Myös Matti Sulasalmen ja Sauli Sunnarin kanssa on asiasta keskusteltu. Näin kertyneestä aineistosta olemme koostaneet tämän historiakertomuksen, joka valaisee oivallisesti hirvenmetsästyksen kulkua Kintaudella sekä niukkojen että runsaiden hirvikantojen aikana vuosina 1952–2019. Kiitokset kaikille hankkeeseen kortensa laittaneille.
Seuran synty ja ensimmäiset jahdit
Eerojen Erä ry eli alkujaan Kintauden eräs hirviseurue on Petäjäveden Kintaudella toiminut metsästysseura. Seuran toiminta juontaa juurensa vuoteen 1952, jolloin Vesangan asemamies Pentti Käyhkö haki tukea ajatukselle perustaa hirviseurue Kintaudelle. Ensimmäisenä hän esitti
ajatuksensa Kintauden asemapäällikölle Ilmari Pohjanheimolle, jolta saikin heti kannatusta. Vielä saman vuoden aikana syksyllä porukka saatiin kokoon, ja metsälle sonnustautuivat Kustaa Karttila (vanha veteraani hirvenkaadossa), Kalle Koskipää, Yrjö Raiskila, Erkki Cleve, Venne Hakala, Ilmari Pohjanheimo ja Pentti Käyhkö.
Seuran toiminta-alue on sijoittunut Petäjäveden kunnan itäosaan lähtien Hirvimäestä ja ulottuen pohjoisessa Liisalanperälle. Suurimmillaan metsästysalue on käsittänyt noin 5000 hehtaaria. Jo ensimmäisenä syksynä metsästysaluetta saatiin vuokrattua siinä määrin, että voitiin anoa yhden 4
hirven lupa ja se hirvi myös saatiin nurin. Ilmari Pohjanheimon muistiinpanoissa ei kerrota seikkaperäisemmin tuon syksyn jahtikokemuksista, mutta tulosta siis syntyi. Kuolettavan laukauksen 3-vuotiaaseen uroshirveen ampui Pentti Käyhkö marraskuun 1. päivänä 1952 G.A.Serlachius Oy:n maalta. Vuonna 1953 seura sai kahden hirven luvat. Ensimmäisen ampui Kintaudella junanlähettäjänä toiminut Lars Labbart marraskuun 14. päivänä Paljakkokalliolta. Ilmari Pohjanheimo kirjoittaa jahdin viimeisestä päivästä seuraavasti:
”Toisen hirven ampuivat Eero Rauhala ja Pohjanheimo, eli kumpikin sai osuman täyttä laukkaa juoksevaan suureen naarashirveen. Kaato tapahtui Koskensaari Oy:n maalla. Koirana oli Lasse Labbart. Mainittakoon vielä, että hirvenmetsästyksen lupa-aika loppui silloin 16. marraskuuta ja
tämä hirvi kaatui juuri sinä päivänä kello 14.10”.
Vuonna 1958 seurueella oli kolmen hirven kaatolupa. Lokakuun lopussa Eero Rauhala ampui syksyn ensimmäisen hirven, naaraan, mutta toisen hirven kanssa 29. marraskuuta oli Pohjanheimon mukaan huonompaa tuuria:
Uroshirveä tulitti kolme miestä, nimittäin Labbart, Rauhala ja Tupamäki Heinämäen perikunnan maalla, mutta hirvi kaatui vasta valtion maan puolelle 12 metriä rajasta. Poliisikonstaapeli myi sen huutokaupalla. Valtio tuli siitä sen verran rikkaammaksi kuin meidän hirviporukka köyhemmäksi. – Ja lihomaan ja kasvamaan jäi tämän vuoden kolmaskin hirvi, sillä yksi päivä oli enää jahtiaikaa jäljellä”.
Hirviseurueesta Eerojen Eräksi
Hirviseurueen vetäjät vaihtuivat harvakseltaan. Ilmari Pohjanheimo oli jahtivoutina vuoteen 1965 asti. Vetäjistä pitkäaikaisin oli Rauhalan Eero. Hannu Heikkisen ollessa puheenjohtajana (vetäjänä) vuonna 1990 seurue laajensi toimintaansa pienriistan metsästykseen ja rekisteröitiin nimellä Eerojen Erä ry. Nimivalinnalla haluttiin kunnioittaa kolmea seurassa aiemmin vaikuttanutta Eeroa eli Eero Raiskilaa, Eero Tupamäkeä ja Eero Rauhalaa. Nimiehdotuksen teki Jukka Raiskila.
Miksi Eero Rauhalan hirviseurueesta tehtiin Eerojen Erä ry? Kyseessä oli vetäjän ikääntyminen ja seuran jatkuvuus haluttiin kuitenkin turvata. Toimintaa päätettiin laajentaa myös pienriistan puolelle, joten yhdistyksen piti rekisteröityä. Alueella oli ennestään pienriistaseuroja yhtiöiden omistamilla mailla. Jäseninä niissä oli yhtiöiden työntekijöitä. Nämä vahtivat hanakasti paikallisten metsästäjien toimia, jos nämä ”sattuivat” eksymään väärälle puolelle rajaa. Heikkisen Hannulla alkoi itää parannustoimia asian suhteen: Tilanteen voisi korjata uuden seuran avulla, johon kaikki paikalliset ja alueella metsästäneet voisivat liittyä. On paljon mukavampaa metsästellä reilusti ja tervehtiä kavereita, kun juosta karkuun torujen saattelemana. Tämä myös toteutui ja palkinnoksi alueelle ilmestyi omaehtoisesti aktiivisesti hoidettuja riistan ruokintapaikkoja. Kukaan ei hävinnyt, kaikki voittivat.
Metsästysseuran jäsenmäärä tuplaantui, kun pienriista tuli mukaan kuvioihin. Hirviä on metsästänyt yleensä 10-15 jäsentä, viime vuosina 10 miestä on ollut lihoja jakamassa. Suunnilleen sama määrä on keskittynyt pienriistaan. Riistanhoitoa seurassa on tehty pienimuotoisesti, kukin jäsen tahollaan ja tavallaan muun muassa pienpetoja pyytäen ja peuroja, kauriita sekä jäniksiä ruokkien. Isoimmat talkoot on pidetty hirvieläinmetsästykseen liittyen. Saaliinkäsittelypaikkojen rakentaminen ja ylläpito ovat olleet merkittävimpinä työmaita. Suurin yhteinen ponnistus on ollut vuosittain järjestettävät hirvipeijaiset.
Vuodesta 1992 vuoteen 2019 asti Erän puheenjohtajana toimi Matti Sulasalmi eli hän oli siinä pestissä lähes koko rekisteröityneen yhdistyksen toiminnan ajan. Liittymistään seuraan Matti muistelee, että ”minä olin ensimmäinen kirjallisesti Eerojen Erän jäsenyyttä hakenut henkilö. Anomuksen annoin Eero-papalle Kintauden grillin pihassa 1989. Siitä lähtien hirviä on tullut jahdattua. Pienriistan metsästys on minulta jäänyt aika vähiin”.
Koirille satelee kehuja
Rauhalan Eeron Raju oli niittänyt mainetta ennen liittymistäni seuraan, kertoo Heikkisen Hannu ja jatkaa muistelua hirvikoirista:
Välillä oli koirattomia vuosia, jolloin ”koirina” toimivat ajomiehet ja pojat sekä Raiskilan Ulla ja myöhemmin puolisoni Kristiina. Saukon Juha, Rauhalan Jari, Kelanderin Risto ja Kari olivat kanssani ajoporukassa useita vuosia. Vierailevina tähtinä koirineen kävivät jahdeissa ”moksin mies” ja Halme, jonka koiralta saatiin kaksi hirveä kolmen tunnin sisällä. Jälkimmäisen ampui Tokarevilla täyteen juoksuun Kilpiojan Simo. Kolme laukausta kämmenen kokoisella alueella sadasta metristä juoksevaan hirveen on maininnan arvoinen suoritus. Ensimmäisen kaatoi Maltamon Erkki rankalaukauksella sijoilleen.
1970-luvun lopulla meille hankittiin hpn Pipsa Tiilimaalta. Sille saatiin muutama kaato. Koirasta luovuttiin pitovaikeuksien takia. Rauhalan Eero otti tämän jälkeen monirotuisen koiran, jolta kaadettiin lukuisia hirviä. Kaatumatauti lopetti koiran elämän ennen aikojaan. Seuraava Eeron koira ei yltänyt merkittäviin saavutuksiin. Hankin jälleen koiran 1980- luvun lopulla. Kyseessä oli hpn Tiilimaan Taru. Siitä tuli kelpo koira, joka toimi kuten pitääkin. Kaatoja saatiin runsaasti ja porukka oli tyytyväinen. Koira jäi eläkkeelle vuonna 1996, kun muutto uuteen osoitteeseen kävi kohdallani selväksi. Taru vahti Pohkalaa Asunnan Leon perheen ilona viimeiset vuotensa.
Sulasalmen Matin Elmo oli toimiva koira, jolta minäkin kaadoin useita hirviä. Matala ääni ja sitkeys olivat ongelma aikana, jolloin GPS ei ollut vielä käytössä. Koiraa haettiin joskus hyvinkin kaukaa harava-antennin avulla. Lentäväksi lauseeksi muodostui aika kello 6.36 maanantaiaamuna, jolloin koira viimein saatiin kiinni viikonlopun jahtireissun päätteeksi. Matilla alkoivat työt Jyväskylässä klo 7.00 samana aamuna. Vähän meni pitkäksi aloitus.
Leppäsen Tapanin Pete hpu ja GPS. Tämä yhdistelmä oli erittäin tehokas alettaessa harventaa ylisuureksi paisunutta hirvikantaa 2000-luvun alussa. Kaatoja saatiin liukuhihnalta. Mukana oli edelleen Elmo ja myöhemmin ryhmään liittyi Ekmanin Keijon spu Sampo, joka saavutti lajinsa toisen palkinnon SM-haukkukisoissa. Porukalla oli käytössään muutamia vuosia koirat, joista jo pelkästään yhdestä moni olisi kateellinen. Samoihin aikoihin seuran koiravalikoima laajeni Sunnarin Saulin monirotuisella Turrella. Siitä koirasta on tarjolla vain superlatiiveja. Turre vaihtui myöhemmin jpy Hasseen, josta kehittyi verraton hirven pysäyttäjä. Tyrväisen Jarin hpu Retu oli osallisena lukuisien hirvien kaadoissa ja toimi, kuten hyvän koiran kuuluukin. Kiviojan Veli-Pekan jpy Hese ehti kunnostautua hirvien parissa aivan mallikkaasti ennen tapaturmaista menehtymistään. Nyt jatkosta huolehtii hyvään alkuun päässyt jpu Ahti. Ekmannin Keijon kkn Reko ja spn Sessi ovat jatkaneet Samposta alkanutta toimivan koiran perinnettä. Sessi oli tehokkain kaudella 2019.
Aallon Pekka muistelee erityisesti kahta koiraa, Heikkisen Hannun Tarua ja Sunnarin Saulin Hassea:
Taru oli minun aikana ensimmäinen tosi hyvin toimiva koira. Se oli sitkeä kaveri, siltä ammuttiin paljon hirviä. Kerran se oli pyhänä jäänyt metsään ja seuraavana lauantaina tuli vastaan metsässä. Heikkisen Kalle tunsi koiran, mutta ei se meinannut antaa kiinni, vaikka oli saman talon koiria, oli vähän metittynyt.
Sunnarin Saulin Hasse oli kuin ihmisen ajatus. Se haki systemaattisesti. Mutta kerran se vähän suuttui minulle. Oltiin Rekolantien ja Heinämäentien välissä. Koira haukkui, hirvi tuli lähemmäksi, jolloin Sauli sanoi. ”Menepä katsomaan, minkälainen hirvi siellä on”. Siellä oli louhikkoa ja kaikkea Heinälammille päin, mutta pikkuhiljaa se haukku läheni. Olin kuusen juurella, kun näin ison sarvipään, kuusi piikkiä. Se oli kiellettyä riistaa, isoja sarvipäitä piti säästää. Puhuin pojille puhelimeen. – ”Ette tykkää, jos ton nyt tohon ammun”. Ja jätin ampumatta. Hirvi näki minut. Koira lähti hirven perään, mutta toppas, pää kääntyi minuun päin. ”Et ampunut, vaikka tuollaiselle hollille toin”. Jatkoi sitten hirven perään ja haukku meni Leppäs Tapsalle Rekolan suon perälle. Sieltä hän sanoi, että ”en määkään ammu kun ei Pekkakaan”. Onnellisten tähtien alla oli se hirvi syntynyt.”
Mentiin siitä sitten Saulin kanssa vastaan Heinäharjun rinteeseen, mistä hirvi oli mennyt. Otettiin koira kiinni. Tarjosin koiralle makkaraa, ahne kun oli makkaralle. Mutta ei ottanut minulta makkaraa, käänsi päänsä pois.
”Ei ottanut Pekalta makkaraa”, Sauli naureskeli nuotiolla.
Tultiin sitten autolle, ja sitten otti makkaran. Rapsuttelin koiraa. Sanoin, että ”nyt olen laskenut hirvet sinun ohi, seuraava putoo, oli millainen hirvi tahansa”.
”Noinko meinaat”, Sauli sanoi.
”Sen lupasin koiralle”.
Sauli lähti siitä Pontikkalan notkoon, minä menin Sarvenperän tielle, sieltä se voi tulla. Eipä kauaakaan, kun Hasse löysi hirvet, ja ne nousivat Heinäharjuun. Otin pyssyn ja menin vähän tiestä poispäin, haukku läheni, linjalta päin se koukkasi, kuului kamala rytinä ja puhkuna metsästä, näin,
että kauhee sarvipää taas. Luvattu mikä luvattu, siihen pamautin ja putosi, yhdeksänpiikkinen.
Ekmanin Keijon hyvistä hirvikoirista Heikkisen Hannu edellä jo mainitsikin. Keijon koiramuistelot täydentävät sopivasti Hannun ja Pekan tarinoita: Hirvikoiria on ollut monellakin seuran miehellä samanaikaisesti. Niiden käytössä on jonkin verra vuoroteltu, mutta kun meillä on aika isot alueet, niin voidaan operoida kolmellakin koiralla. Useita haukkuja voi siis olla samanaikaisesti. Passit pitää laittaa hirvien suosimille kulkupaikoille ja useita kaatoja voi tulla lyhyessä ajassa. Meillä ei ole ollut sellaisia koiria, jotka olisivat kaadolla vihaisia.
Uusille jäsenillekin on sanottu, että kaadolla ei tarvitse pelätä koiria. Minulla ei ole ollut sitä ongelmaa, että koira olisi jäänyt yöksi metsään. Kaikista koirista ei voida sanoa samaa. Pystykorvissa on ollut se hyvä puoli, että ne saa melko helposti pois metsästä. Nykyiset gps-pannat ovat tuoneet melkoisen helpotuksen. Voi käydä välillä vaikka saunassa ja hakea koiran myöhemmin pois tietystä paikasta.
Hirvihaukun SM-kokeissa kävin Sampon kanssa kolme kertaa. Yhdestä reissusta jäi mieleen varsinkin erän loppuvaiheet. Tuomarina oli harmaahirvikoiramies ja karhukoiramies ja viiden tunnin erä alkoi olla loppumassa. Tuomarit alkoivat varovasti puhumaan: ”Koira pitäisi pikkuhiljaa saada pois”. Minä en puhut mitään. En reagoinut. ”Pitäisi miettiä, mistä koira saadaan pois”. Enemmän ja enemmän kehotuksia. ”Sanokaa sitten, kun erä on ohi”. Meni vähän aikaa. ”No nyt on
erä ohi”. Panin sormet suuhun ja vihelsin. Haukku loppui. Hetken hiljaista, sitten kuului hau hau. Vihelsin uudestaan ja viiden minuutin päästä koira oli auton takakontissa. Silloin harmaahirvikoiranmies totesi: ”Voi vittu, kun saisi joskus tuollaisen koiran”.
Valtatie 23 on ongelma koirien kanssa metsästettäessä. Meidän seuran koiria ei ole onneksi jäänyt auton alle. Varovaisia on oltu, kun ollaan Rekolassa tien eteläpuolella jahdissa. Passit laitetaan silloin Kaistinmäkeen. Jos hirvi ja koira menevät Kaistinmäentien ja valtatien väliin, niin silloin lähetetään sinne valtatielle sellainen mies, joka uskaltaa ottaa koiran kiinni ja tarvittaessa pysäyttää autoja. Sunnuntaina liikenne on vähäisempää kuin lauantaina. Kaikki autoilijat eivät hiljennä, vaikka hirvivehkeet päällä seisot tiellä.
Erän liittyminen yhteislupaan
Yhteislupa-asiasta oli jauhettu Petäjäveden riistanhoitoyhdistyksen kokouksissa vuosia ilman päätöstä. Viimein vuosikymmenen 1980 lopulla päätös yhteisluvasta saatiin aikaiseksi. Kokouksessa jahkailtiin jälleen kerran, josko yhteislupa taaskaan toteutuisi.
Hannu muistelee tapahtumien kulkua:
Heitin asiaa tarkemmin ajattelematta kokouksessa kysymyksen, kuka vastustaa hanketta. Yhtään kättä asian vastustamiseksi ei noussut ja asia alkoi edetä. Rehellisesti on myönnettävä, että tuskin riittävää määrää käsiä olisi noussut, jos olisin esittänyt kysymyksen muodossa: Kuka kannattaa
yhteislupamenettelyyn siirtymistä? Puoli vahingossa siis lähdettiin liikkeelle, mutta menettely on osoittanut tarpeellisuutensa moneen kertaan.
Ensimmäisiä ”testejä” yhteisluvan mahdollisuuksista tehtiin Eerojen Erän ja Aulis Karhun hirviseurueen kesken vuonna 1989. Auliksen kaatokiintiö oli pahasti vajaa ja Eerojen alueella hirviä oli vielä jahdin jälkeenkin runsaasti. Kutsuin Auliksen porukan paikalle jahtikauden viimeisellä viikolla, kun törmäsin hirvitokan jälkiin ja totesin elukoiden olevan lähes motissa. Miehiä tulikin rivakasti paikalle ja asetimme passit motin ympärille. Laskin Tiilimaan Tarun jäljille ja hetken kuluttua kuului pamaus ja kohta toinen. Flyktmanin Mikko kaatoi nuoren sonnin Valkeissuolle, mutta vasan onnistui ”väistää” toisen passimiehen ampuma laukaus. Auliksen kokonaiskaatokiintiöstä jäi puuttumaan vain vasa. Yhteisjahteja on vuosien kuluessa järjestetty myös Koskensaaren Jahdin ja Metsäkulman Erän kanssa. Kokemukset niistä ovat olleet kaikin puolin myönteisiä.
Metsästysmaista oli kilpailua
Jahtimaista oli kova kilpailu ainakin 1970-luvulla. Pyyntilupia oli niukasti ja lupamäärä perustui pinta-alaan. Rauhalan hirviporukan rajat kerkesivät pienentyä tästä syystä moneen kertaan. Enkola teki valloituksia lännestä ja Järvisen Raimo etelästä. Raja Ylä-Kintaudentieltä siirtyi Välijokeen ja etelässä Korpilahdentiestä Hirvimäestä Pahkalaan. Vuonna 1972 saalistettiin yhtä aikuista hirveä. Sama tilanne oli vuonna 1973, kun naapurimme Koskensaaren porukka joutui pitämään välivuoden vuonna 1972 ampumansa ”8-jalkaisen” hirven vuoksi. Aikuisen luvalla lipsahti nurin iltahämärissä kaksi vasaa yhdellä laukauksella.
Moni hirviseurue toimi ja toimii edelleen luvanhakijan nimellä. Näin oli laita myös vuonna 1972, kun Heikkisen Hannu liittyi seuraan ja muistelee niitä aikoja:
Ylin päätösvalta oli silloisella hirvivoudilla Eero Rauhalalla. Hän toki muisti toistaa, että ”porukka päättää”. Jäsenasioissa ja isommissa kysymyksissä seuran vanhimmat, Matti Saukko (varajohtaja) ja GAS:n metsäteknikko Erkki Maltamo olivat tukena päätösten teossa. Myöhemmin ryhmää vahvisti isäni Kalle Heikkinen. Metsästysmaiden vuokraaminen oli tuohon aikaan jokakeväinen operaatio.
Maita vuokrattiin vain vuodeksi kerrallaan. Kevättalvella Eero-pappa kaivoi paksun nipun vanhoja vuokrasopimuksia salkustaan ja jakoi vuokrausurakkaa niiden perusteella seuran jäsenille. Minulle lankesi alueeksi Liisalanperä. Hoitelin nimet papereihin käymällä tiloilla suksilla, jalan tai myöhemmin riskejä karttamatta kevytmoottoripyörällä välillä jopa hevosen reen jälkiä pitkin ajaen. Aina ei ollut onni myötä. Nimeä vuokrasopimukseen ei isännän/emännän huonon tuulen
vuoksi lohjennut. Välillä odotettiin suosiolla seuraavaa kevättä ja tuulen kääntymistä, välillä Eero löi Volkkarin tulille ja karautti konjakkipullo salkussa neuvottelemaan sopimuksen jatkosta.
Jahdissa tapahtuu – jäsenten jahtimuistoja
Timo Raiskila muistelee
Vuosi 1960 ja marraskuun 22. oli onnen päivä, joka nosti Eero Raiskilan kunnian kukkuloille. Timo muistelee isänsä urotekoa Ilmari Pohjanheimon kirjauksilla täydennettynä:
Isä oli haavoittunut sodassa olkapäähän. Meinasivat leikata käden kokonaan pois, mutta hän sanoi, ettei sitä koirille syötetä. Oli vain lihaksien varassa. Tuona jahtipäivänä Rauhalan Raju-koira otti Serlachiuksen maalta juuri sopivan määrän hirviä ajoon ohjaten niitä aukiolla, minkä laidassa Eero oli passissa. Metsästä juosta lönkytteli ensimmäisenä hirvilehmä. Eero ampui sen pystykorvalla, löi polvea vasten lukon auki, työnsi uuden paukun piippuun, lehmän perässä juoksi mulli, Eero ampui senkin, taas lukko polvea vasten auki ja kolmas kuti piippuun. Kohta tuli esille sarvipää, joka pysähtyi ihmettelemään pauketta kai ja katselemaan, minne edelläkävijät hävisivät. Eero vaan ei jäänyt ihmettelemään vaan painoi vielä kerran liipaisinta, sillä hän ihme kyllä muisti tuossakin tilanteessa kolmen kaatoluvan olevan. Kaikki olivat hävinneet näkyvistä, mutta kumpareen takaa löytyi kolme sätkyttelevää hirveä 25 metrin päässä toisistaan.
Kun hirvenammuntakoe tuli metsästyslakiin 1960-luvulla, hirvimerkin suorittamisesta tuli isälle ongelma. Kaksi laukausta hän ehti ampua määrätyssä ajassa, kymppejä ne kyllä olivat, mutta kolmas meni yliajalle ja merkki jäi saamatta. Siihen loppui isän jahti, Timo toteaa.
Olen osallistunut vain hirvijahtiin, ei ensinkään pienriistaa ole pyssyllä osoitellut. Ensimmäinen hirveni kaatui vasta vuonna 1987, vaikka olin ollut mukana jahdissa jo 1950-luvun lopulta. Kaikestaan kymmenkunta niitä kaatoja kertyi. Ensimmäinen kaato tapahtui näin:
Hirvi tuli metsästä aukealle ja juoksi ampumisen jälkeen vielä lyhyen matkaa. Se löytyi pian kuitenkin hengettömänä, kun koira tuli kohta perässä ja rupesi pyörimään metsässä. Siellähän se hirvi makasi, ei tarvittu tappolaukausta. Koiria on käytetty meidän jahdeissa kautta aikojen. Tuo ensimmäinen olikin yksi seurahistorian suurimmista, 270 kilogrammaa se painoi. Vain Rauhalan Aarre on ampunut suunnilleen samankokoisen.
Lopetin metsällä käynnin useita vuosia sitten. Olkapäät eivät enää kestä ampumista. Leikattu on molemmat, toteaa Timo.
Kysyttäessä Ulla Raiskilalta hirvenlihan laitosta, hän toteaa: ”En minä ole mikään mestari, uunipaistia tietysti teen, ovat niin ronkeleita, että pitää olla kalvotonta. Pidän pitkään uunissa, yleensä ylikypsäksi asti ja hyvää tulee. Huonommista osista teen käristystä. Mausteena käytän usein vain suolaa. Hirvimiesten perillisissäkin on lapsia, jotka eivät syö hirveä, on liian voimakasta muka riistan maku. Uutta villitystä jääpaistiakin olen tehnyt ja hyvää sekin on”.
Markku Kelander muistelee
Jo nuorukaisena Markku pääsi tutustumaan metsästykseen isänsä kanssa asuessaan Petäjäveden kirkonkylällä. Ensimmäinen onnistunut riistalaukaus on säilynyt hyvin Markulla muistissa:
Olin 14 vanha, kun ampusin ensimmäisen jäniksen. Olin pyssyä isälle kantamassa Huttulan suunnalla ja siellä tuli jänis vastaan, ampusin sen pois. Meillä oli silloin hyvä ajokoira, Auvilasta lähtöisin. Ei paremmasta väliä. Toisella kerralla, kun olimme metällä, isä, minä ja Ville-setä, niin tuoreella lumella ei nähty jälen jälkeä. Mutta kun koira pisti päänsä lumeen, niin alkoi jälkien hajua löytyä. Me ammuttiin sillä reissulla kaksi jänistä. Oli siellä sitten samana päivänä toinenkin metsämies radan varressa koiransa kanssa. Valitteli, että ”eipä ole jänikset liikkuneet”. – ”On ne, meillä on jo kaksi repussa”, sanoi isä.
Markku asuu nykyään Jämsänkoskella, mistä ajelee syksyisin Kintaudelle hirvijahtiin. ”Kintauden hirviporukkaan päädyin, kun Raiskilan Timo minut houkutteli ensin ajomieheksi ja 1976 jo pyssymieheksi. Puolisoina meillä on sisarukset, minulla on se isompi. Olin silloin juuri muuttanut Jyväskylään”.
Markun ensimmäinen hirvenkaato tapahtui Kauhalahden suunnalla ensimmäisenä syksynä, ja tapahtui suunnilleen näin:
Timo oli passissa parinsadan metrin päässä ja siellä oli joitakin poikia kaverina ja kuului pölpötystä. Arvelin, että eivät ne hirvet ainakaan sinne juokse. Olin juuri aikeissa mennä kyykkypaskalle, kun samassa siitä lensi parvi teeriä ja arvelin, että jotakin muutakin voi olla tulossa. Ja niin tulikin. Emä ja vasa tulivat ensin ja samasta kohtaa tuli sarvipää perässä. Minä ampsin sen sarvipään. Ensimmäinen taisi mennä yli, mutta toisella kippasi. e oli 17.lokakuuta 1976 ja hirvellä painoa 146 kilogrammaa. ”Kun tulin pelipaikalle, niin Markku nosteli housuja, oli justiin ampunut hirven”, Timo muistelee yli neljänkymmenen vuoden takaista jahtia.
Se oli veikeä tapaus. Puukko-Pekalta eli Mäkisen Pekalta Oiniemestä olin ostanut vanhan 82-mallin armeijan pyssyn, josta oli sorvattu hirviase. Olen huomannut, että kun hirvi tulee, se ei tee minulle jännitystä.
Oltiin sitten kerran metällä Heinämäen tien varressa. Menin sinne kalliolle passiin. Ekmanin Keijo viestitti Korpilahden rajalta, että nyt lähti hirviä tulemaan. Kohta näinkin kalliolta, että puskat heiluu, sieltä ne tulee. Ammuin vasat siihen ja sitten vielä emän samaan kasaan, eli kolme hirveä samaan kasaan. Antoivat paikalle nimen Markunkallio.
Yhden hirven ammuin tosi pitkältä matkalta. Se tapahtui tuolla Rekolantien varressa. Siellä oli semmoinen torni, jossa olin passissa. Huomasin jotakin liikettä, meneekö siellä hirvi vai ei. On se hirvi, tulee näkyville, seisahtuu aukolle ja minähän rojautin. Ekmanin Keijo siitä myöhemmin torumaan, että ei niin kaukaa saa ampua. Mittasivat matkan laserilla, ja siitähän oli 287 metriä.
”Teepäs se uudestaan”, yllyttivät miehet.
No, Markku vei taulun sinne lähes 300 metriin ja ampui taas keskelle. Uskottava oli. Armeijassa tark´ampujan koulutuksen saanut on Markku.
” Ei ole ollut sattumaa, että on niin hyvin tippunut”, vahvistaa Timo.
Ei tästä ole montaakaan vuotta, kun oltiin Välijoella. Hirvi veti sieraimiin ilmaan 150 metrin päässä, kääntyi sopivasti, mikähän sille tulikaan, ja siinä ammuin. Metsän reunaan kaatui. Ei meinannut löytyä reikää, mutta löytyi lopulta takakonkasta. Luoti meni takakonkkaan, liikkuvaan hirveen kun ammuin niin jäi taakse. Toisella kertaa taas yksi laukaus meni mäntyyn, kun kerran vasaa juoksuun ammuin. Kaksi hutia muistan kaikestaan. Kollon tuuria on ollut. Metässä voisi sattua mitä vaan, tuumii Markku.
Kahvittelun lopuksi Markku sanoo, että ”mulla on yks vanha pyssy. Haluatko nähdä? – ”Tottakai haluan”. – ”Se on pimee pyssy tai oli pimee”. Porvalin Martti sanoi: ”Saat siihen luvat, mutta älä kuitenkaan kerro sen alkuperää. Sano vaan, että se on isän mukana kulkeutunut”. –Se on sellainen, jolla jenkit ampuivat intiaaneja. Se on siis Wincester. Vein pyssyn poliisille Jämsään, jossa se oli pari viikkoa, kun ne ehti siihen kaliiberia. Ja niinhän ne luvan kirjoittivat siihen pyssyyn.
Jaa, kuinka sen pyssyn oikeasti sain. Niin siinä kävi sillä lailla, että oltiin purkamassa erästä vanhaa hirsirakennusta. Pyöräkuormaajan kuski löysi pyssyn sieltä tallin alta. Se toi minulle sitten myöhemmin niitä hirsiä polttopuiksi. Siinä jutellessa se kysyi:
”Kenen tuo moottoripyörä on”.
”Minun se Jawa on”.
”Myy minulle”.
”En myy, mutta vaihdan siihen pyssyyn”.
Ja niin tehtiin vaihtokauppa. Poikamme oli silloin pikkuinen ja veti sitä perässä. Sanoi, että tämä on minun hirvipyssy. Painava ja isoreikäinen se pysy on. Sain siihen jostakin muutaman paukun, mutta en ole metsässä käyttänyt, että sellainen tapaus.
Hannu Heikkinen muistelee
Liittyin hirviporukkaan jäsenten pyynnöstä vuonna 1972 ollessani 18-vuotias. Minun lisäkseni seuraan kuuluivat tuolloin Eero Rauhala, Matti Saukko, Tuomo, Aapo ja Timo Raiskila, Erkki Maltamo, Toivo Haapanen, Uolevi Laitinen, Pekka Hirvimäki ja isäni Kalle Heikkinen. Isäni oli ensimmäisen syksyn aseettomana ajomiehenä. Kokoontumispaikalla ja käskynjaolla vieraili usein myös legendan maineen ansainnut Eero Raiskila. Halu metsälle oli edelleen kova, mutta uudet vaatimukset ampumataidon osoittamiseksi olivat käyneet ylivoimaisiksi käytännössä yksikätiselle miehelle. Tässä teoria ja käytäntö olivat jyrkässä ristiriidassa. Osaamista löytyi, mutta aikaa tarvittiin enemmän. Kun kolme hirveä kaadetaan samalta seisomalta yhteen kasaan ja jokaista varten kaivetaan vielä panos erikseen taskusta ja ladataan ase, on se yksikätiseltä mieheltä uskomaton suoritus.
Ajomiehen rooli lankesi aluksi minullekin (vuoteen 1978 asti) Haapasen Topin ja Laitisen Uolevin ohella. Välillä ajoporukkaa vahvisti Herakon lentopallojoukkue Rauhalan Aarren (kapteeni) johdolla. Käytössä oli yksi aikuisen hirven lupa, joka saatiin realisoitua vasta viimeisellä lupaviikolla. Saukon Matti kaatoi uroshirven Nisusalon ”isolta kiveltä”. Saaliin rankka vetourakka ihmisten ilmoille paksussa hangessa ja raivauskannokossa Lamminmäkeen lähes kilometrin päähän puhutti nuotiolla monta vuotta. Itse en koulukiireiltäni viikkojahtiin ehtinyt. Kun saalis oli viimein tien varressa ja Saukon Matin peräkärryssä, vainajaa kierrätettiin nähtävillä pitkin kylää leveästi hymyillen. Sen jälkeen hirvi nyljettiin ja suolistettiin Saukon traktorivajassa.
Muutama päivä myöhemmin hirvi paloiteltiin Kintauden Mäki-Matin tiloissa. Hommasta vastasi pääosin tuohon aikaan Jyväskylässä E-liikkeen lihamestarina häärinyt Aarre Rauhala. Hän toimi seurueen lihanleikkaajana aina vuoteen 2000 asti, jolloin erosi porukasta. Muut avustivat työssä kykyjensä mukaan.
Seuran jäsenistä Raiskilan Jukka (metsänhoitaja) liittyi seurueeseen myöhemmin ja kävi jahdeissa Kokkolasta asti. Hänelle tapahtuneen kommelluksen seurauksena pätkä Nisusalon tietä ristittiin ”aurinkoterassiksi”. Tilanteessa emä kahden vasan kanssa ohitti Jukan lähietäisyydeltä karvankaan katkeamatta yhdeltäkään. Menivät matalalla paistavan auringon puolelta, eikä Jukka pystynyt auringon sokaisemana ampumaan.
Halmeen Pauli, Tupamäen Lulun ystävä, kuului seuraan muutamia vuosia. Aseena 338 Sako, jolla oli taipumus laukeilla itsekseen odottamattomissa tilanteissa. Kaatojakin kertyi useita, mutta joka kerta, kun olisi pitänyt pistää tai suolistaa saalis, oli puukko salaperäisesti kadonnut jonnekin.
Autolta passiin lähdettäessä puukko roikkui vyöllä tukevasti tupessa. Liesjärven Matti, räväkkä ja suorapuheinen metsätyönjohtaja, G.A. Serlachiuksen miehiä, oli Melkkaan Villen vävy. Hän liittyi porukkaan kahdestakin syystä, vaimon kotipaikan ja edustamansa yrityksen alueellamme sijainneiden maiden vuoksi. Mielissä säilyy hyvät tarinat ja painava kaasujalka. Reittiä ei tarvinnut erikseen merkitä, kun Matti ajoi Escortilla edellä.
Kalmarin Aarno, opettaja, rauhanturvaaja, lentopallomies henkeen ja vereen tuli porukkaan Aarren houkuttelemana. Jämpti ja asiallinen mies ja seuran sihteeri hän oli useita vuosia. Tilanteet kuitenkin päättyivät välillä saaliin kannalta onnellisesti. Kahvihetket olivat monen hirven pelastus tai se, että eteen osui väärää ”merkkiä” edustava yksilö. Tuskin koskaan on kuultu kenenkään kiroavan kovaan ääneen ja hartaasti, kuten Aarno kerran teki usean komean täysikasvuisen hirven ohitettua hänet aivan lähietäisyydeltä ja ampua olisi saanut vain vasaa (onneksi ei olleet koululaiset kuulemassa). Sama kirous vaivasi vielä toissa syksynäkin, kun sonnikiintiö oli täysi ja valtava hirvisonni juoksi Aarnon lähes kumoon. Se mitä oli sovittu, myös piti, vaikka tilanne oli herkullinen.
Koskensaaren tehtaan silloinen johtaja Mikko Leino ja työntekijä Esko Halla-Aho täydensivät porukkaamme vuonna 1973, kun oma ryhmä menetti metsästysoikeuden vuodeksi. Tiukassa olivat hirvet silloinkin. Jahtikauden lopulla Rauhalan Aarre ja Halla-Ahon Esko päättivät tiedustella hirvitilannetta ilmasta käsin, kun jälkiä ei löytynyt mistään. Esko kaartoi konetta Riiviösuon päälle, kun alkoi tapahtua. Suolla seikkaili lauma hirviä. Esko ohjasi koneen loivaan syöksyyn ja rupesi laskemaan siiven alta uroshirven sarvipiikkien määrää. Aarre oli kauhusta jäykkänä, kun koneen korkeusmittari näytti nollaa! Ilmassa kuitenkin pysyivät ja Esko itse onnistui seuraavan päivän iltapuolella kellistämään uroshirven Riiviösuon itäpuolelle. Ajoketju Könkköjoen suunnasta oli vetänyt vesiperän, mutta pellolle passiin tulleet Timo ja allekirjoittanut huomasivat pellon päässä liikettä. Passin selustasta kuulunut rapina vahvisti oletusta, että kyseessä oli hirvi. Uusi veto pellolta itään toi uroshirven Eskon Tokarevin tähtäimeen. Tilanne päättyi onnistuneeseen kaatoon ja kolmeen nopeaan merkkilaukaukseen. Jälkimmäinen oli Eskon tavaramerkki tuohon aikaan. Mersu ja lentolupakirja tekivät Eskosta elävän legendan.
Pekka Aalto muistelee
Alkukesästä 1980 Raiskilan Timo oli alkanut rakentamaan isoa hallia ja lämpökeskusta. Kelanderin Markku oli ollut puhemiehenä, kun Timo ehdotti, että tulisit hirviporukkaan minun tilalle, hän ei nyt rakennustöiden vuoksi ehdi. Lupasin, mutta unohdin. Syksy oli pitkällä, kun Timo soitti: ”Et ole tuonut hirvimerkkiä”. – ”Ei mulla ole mitään merkkiä”. ”Seppälänkankaalla on huomenna ammunnat, mene ampumaan merkki”, sanoi Timo. Ei ollut panoksiakaan, sotilaskivääristä kyllä tehty hyvä pyssy hirvijahtiinkin. Tyynelästä hain panokset ja menin kello 12:ksi sinne.
Siellähän oli jonoksi asti miehiä, olin järjestyksessä 53. En ollut koskaan nähnyt sitä touhua. Seurasin ja katselin, kuinka horsmat lenteli puolivälissä rataa, eivätkä ukot saaneet merkkiä. Tuumin, että kuinka tässä kehtaa ruveta ampumaan, mutta kun tuli Timolle luvattua. Noustessani lavalle, sanoin valvojalle: ”Olen eka kertaa tässä touhussa, että mihin pitää ampua (silloin ammuttiin sekä liikkuvaan ja paikalla olevaan kuvaan). ”Ammu tuohon eturintaan”, sanoi ammunnanvalvoja.
Ja niin siinä kävi, että merkin sain. Kirjurille sanoin, että vaikeammaksikin luulin. – ”Niin, kaikissa ammunnoissa missä minä olen ollut kirjurina, samaa porukkaa käy, eikä ne saa merkkiä”, sanoi se kirjuri.
Vein sitten Timolle merkin ja paperit. Ensimmäisenä syksynä ammuin kaksi hirveä ja seuraavanakin kaksi. Aina saatiin kaikki. Sitten Timo sai hallin valmiiksi. Rauhalan Eero, jahtipäällikkö, sanoi, että jää vain porukkaan mukaan ja mukana olen siitä lähtien ollut, 39 vuotta.
Aluksi asuin Jyväskylässä kuten Kelanderin Markkukin. Vuonna 1984 sain valmiiksi tämän talon Visuvedellä, ja muutimme kotipuolen maisemiin. Olin yhden vuoden Ruoveden hirviporukassa. Kuljin täältä pitkästä matkasta kuitenkin siellä Kintaudella ja olin yötä Markun luona Jämsänkoskella.
Miesajosta ammuin ensimmäisen hirveni. Ajo lähti Puustellista Heinäharjun rinnettä pitkin, siellä aukoissa oli miehiä passissa. Nähtiin emä ja kaksi vasaa, joita lähdin koukkaamaan, jotta menisivät Aarrelle. Markku oli kilometrin päässä passissa Heinäharjun tiellä. Tulin aukolle ja näin, että lehmä meni jo. Jos tulee vasikka, kokeilen. Ensimmäinen vasikka meni, tuli toinen, jota ammuin ja näin, että nyykähti. Se oli kaukana. Laitisen Uolevi kävi mittaamassa, 270 metriä oli matkaa. Se oli ensimmäinen hirveni, toteaa Pekka.
Koska oli ensimmäinen, niin se pitää parkata. Tehtiin kauhee korento, jolla ruvettiin kantamaan. Halmeen Pauli putosi siinä matkalla kerran suohonkin, mutta saatiin vasa tievarteen. Nyljettiin. Mutta meillä oli suolat vähissä. – Markku sanoi, että ”hänellä on kotona kalsiumkloridia eli tiesuolaa”. Haettiin, suolattiin ja nahka lähti Pälkäneelle.
Saramäen aukosta ammuin parin viikon päästä vasan. Senkin nahka suolattiin samaisella kalsiumkloridilla ja lähetettiin tällä kertaa Kokkolaan. Ei mennyt kuin muutaman päivä, kun sieltä soitettiin._ ”Tämä nahka on palanut”. ”Miten niin palanut”. ”No, se on mennyt aivan kurttuun”. Silloin mulla välähse kalsiumkloridi. Pälkäneellä nahka oli ollut kauemmin reissussa, siitä ei saa kuin lippalakin, ajattelin. Mutta ei, olivat panneet heti liuokseen ja hyvä nahka siitä tuli. Nahoista on tehty nahkatakkeja ja liivejä, minullakin on pari kappaletta”.
Termospullo ja lietelantaa, mistä on kysymys. Se oli ensimmäinen viikonvaihde sinä syksynä, jatkaa Pekka. Yhtyneitten mäkeen kun noustiin Kortesalossa, niin ammuin sarvipäätä tornista. Putosi heti, mutta lähti kuitenkin liikkeelle. Katsoin pyssyä, totesin, että se vie ylös, kiikari oli
siirtynyt paikaltaan. Seuraavana päivänä Heikkisen Kalle sai sen ammuttua. Sarvessa oli nirhauma. Oltiin siinä vaiheessa Tuohimäessä aukon reunassa ja sen takana oli muurahaispesä.
”Onko tuo sun kivääris nyt paikallaan”, sanoi Markku. ”
”On se”, sanoin. –
”Vies tuo termospullo tuonne muurahaispesään”, sanoi Markku pojalleen Ristolle.
Risto vei pullon, mutta ei luvannut sitä pois hakea. Oli vähän märkä maasto.”No, sinä Pekka haet sen, jos et osu”, sanoi Markku. Tuli vähän painetta, nyt pitää kyllä osua, en sitä hae. Matkaa oli toistasataa metriä. Tähtäsin huolella, ammuin ja pullo pyörähti.
”Perkele, ei tarvitse hakea”, Markku totesi, ja Heikkis Kallekin nauroi makeasti.
Kaatolupia oli 1990-luvun alkupuolella paljon, jopa 27. Ne olivat hulluja vuosia ja kaikki saatiin. Sillä kertaa mentiin Markun kanssa Kauhalahteen, se oli alkujahtia. Peltotietä mentiin. Pellon reunassa näin emän ja kaksoisvasat.- ”Ammu vasenta, minä ammun oikeanpuoleista”, sanoin Markulle.
Markku oli jostakin syystä epävarma, ja ne hirvet rupesivat liikkumaan, hyppäsivät ojan taakse. Sílloin ammuin. Keikahti, ammuin toistakin vasaa. Emä ja toinen vasa hävisivät metsään. Suolistin sen ensimmäisen ja ihmettelin, kun Markku ei ampunut. Etsittiin sitä toista, ja notkosta pamahti. Huusin, että jäikö. Ei kuulu mitään. Menin etsimään ja löysin pistetyn vasan, mutta Markkua ei näy. Kännykällä yritin, ei yhteyttä. No, suolistin vasan. Lopulta Markku tuli. – ”Akku loppui, kävin autolla”. – ”Haiset muuten paskalle”, sanoin. – ”Haistele muuten vain ittees”, sanoi Markku.
Erkko oli vetänyt lietelantaa peltoon, eikä mennessä kiihkossamme huomattu. Kaksi vasaa kuitenkin saatiin.
Peijaisista on sellainen muistelus, että katse olisi voinut melkein tappaa. ilaisuuden piti alkaa kello 14. Aamulla kyselin, olisiko kiinnostuneita, jos aamulla olisi käyty vetämässä pikaisesti hirviä. Olihan meitä sitten siinä muutamia hulluja, Sunnarin Saulia, Ekmanin Keijoa, Minkkilän Oivaa, Kelanderin Markkua ja ehkä muitakin. Mentiin Majakankaaseen. Keijon pystykorva siellä oli mukana, löysi hirvet. Oltiin Saulin kanssa Välijoella passissa. Rytinällä tulikin kaksi hirveä. Ammuin ensimmäistä, joka meni heti nurin. Toinen kaarsi takaisin pellolle, Oiva ampui, mutta hirvi kuitenkin meni jonkin matkaa, mutta sekin löytyi. Ennen kuin saatiin hirvet tienvarteen, lahtivajalle ja nyljettyä niin kello oli yli puolen päivän ja peijaisiin pitäisi valmistautua ja ehtiä. Olinhan tuolloin jahtipäällikkönä. Kun tultiin nuorisoseurantalolle, eräät emännät katsoivat siihen malliin, että se katse olisi voinut melkein tappaa. Tuolloin Keijo totesi: ”Tätä ei olisi voinut tarkemmaksi ajoittaa. Kello on nyt tasan 14”.
Tämä on tuore tapaus, parin vuoden takaa. Saulilla oli Hassen jälkeinen koira Digi. Oltiin Heinähajunmäessä, ainakin Keijo oli myös mukana ja koira löysi hirvet. ”Digillä on nyt eri hirvi”, Sauli sanoi. Samassa iso sarvipää juoksee aukon nokan ohi, kohta menee linjan poikki. Kiirehdin linjalle, jolloin koira oli saanut hirven seisontaan. 15 metriä matkaa, hirvi juoksee linjan poikki, ammun ja toisen kerran, koira haukkuu. Huusin, ”ammuttu, mutta tulosta en tiedä”. Keijo näkee tutkasta: ”Paikallaan on. Mutta pää on pystyssä, jos kerran koira haukkuu”. Lähestyn, ja näen, että iso sarvipää. Koira on niin lähellä, etten voi ampua, vihelsin koiralle ja se vähän erkani hirvestä ja ammuin. Se oli kymmenpiikkinen. Kännykällä viestiä ja kuvia miehille, se oli peijaispäivä, mutta en ollut päällikkönä.
Saukon Matti täytti 50 vuotta 1980-luvun alkupuolella. Matti sanoi, että mitään lahjaa hän ei tartte ja hän ostikin itselleen ysikutosen Saabin. Se on sanottava, että Matti ei Saabia säästellyt, kivet vain kolisivat kun mentiin passiin. Kun nuori vielä olin, Matti valisti: ”On tämä homma mukavaa niin kauan kun hirvi tulee. mutta sitten pitää kattoa mihin kohtaan ampuu, ettei mene lihoja pilalle”. No, siitä meni vuosia. Olin passissa Liisalanperäntien varressa siinä hyppyreitten luona. Saulin koira toi sonnin mykyrää harvassa männikössä 150 metrin päässä. Kiven päältä kattelin, että mihinkähän kohtaan sitä ampuisin. Siinä tuli mieleen Saukon Matin sanat, ettei lihaa pilaantuisi. Kaularantaan se taisi sillä kertaa osua ja nurin meni sekin hirvi”.
Halla-ahon Eskon Mersu oli parkissa ja hirvi kuollut ja suolistettu. Faktat on siinä, mutta siitä huolimatta tuli hirvikolari. Raiskilan luona menee se vanha rata ja siitä nousee sähkölinja 20 Pekkalanmäkeen. Koskensaaren porukalla oli yksi hirvi pystyssä ja jahdattiin sitä, yhteisluvassa kun oltiin. Kelanderin Arto ampui sen hirven mäelle. Meidän pulkalla tuotiin ruhoa alas mäkeä, oli lumikeli. Eskon Mersu oli parkissa juuri linjan kohdalla. Helvetin jyrkkään alamäkeen tuotiin, mutta eihän sitä pulkkaa pystynyt mikään pidättelemään. Karkas se meiltä, ja suoraan auton kylkeen mossahti, repsikan puolelta sisään. ”Kyllä se oikee, kun painan toiselta puolelta”, sanoi Kelanderin Arto. – ”Ei ei, älä mene, siinä on niin paljon pakkelia, että varisee kaikki pois”, Esko hädissään selittämään.
Sille hirvelle seurasi vielä pieni jatkoepisodi, huvittava tai ei niinkään Rauhalan Eerolle. Meillä oli silloin 12 hirven lupa. Nahkojen ostaja oli tulossa ja Rauhalan Aarren pihassa oli nahkakasa, jossa oli 13 nahkaa. – ”Ei perkele, nyt meillä on yksi ylimääräinen nahka”, Eero ihmetteli. Aarrekin oli vielä töissä eikä siltä voinut kysyä. Siinä jo mietittiin, kuka sen on ampunut. Eero pyörii pihassa koko päivän hermostuneena. Kunnes Aarre tuli kotiin ja sanoi: ”Sehän on se koskensaaristen
nahka”. Oli kuin ilmat pallosta olisi lähtenyt, niin oli Eero helpottunut ja samassa muisti. – ”No niin tietysti”.
Heikkisen Hannun Taru haukkui Välijoella harvassa männikössä, olin Virtasen Tapsan kanssa lähellä. Hahmot näkyivät, mutta huonosti. Emä meni toiselle puolelle ojaa, mutta vasat pysyivät toisella puolella. Lopulta vasan persuus näkyi, suoliluulta läpi ammuin. Persuuksille ammuttu.
Markku oli aikaisemmin ampunut lehmää perseelle. –”Kumma kun nuo kaupunkilaiset ampuvat persuuksille”, Heikkisen Kalle sanomaan. No, siinä meni vuosia, ja Kalle ja Ulla muuttivat Keltinmäkeen. Kuinka ollakaan, sitten kerran Kalle ampui itse persuuksille. –”On se kaupunkilaisuus juurtunut muihinkin”, kuittasin Kallelle ja Kalle nauroi.
Kalmarin Aarnon lause on kuuluisa. –” En ole vielä elävää hirveä nähnyt”. Ensimmäistä vuotta oli Aarno tuolloin seurueessa ja oli tietysti vähän huonoa tuuriakin. Oltiin Kauhalahden suntissa, Markku meni lähemmäksi hirviä, Aarno jäi mäen päälle. Näin, että hirvi tuli Pieneenmäkeen. Markku ampui, ei heti pudonnut, kääntyi ja näin. Mojautin minäkin 300 metriin. Lähti hirvi juoksemaan, Markku ampui taas. Aarno ei nähnyt. Luuli, että, pyssy laukesi vahingossa, ei huomannut katsoa pellolle. Soitin Aarnolle, että mene Halkosuon tielle. Hirvi oli saanut aika pahan osuman, jäljitettiin, tuli siihen, missä Aarno oli äsken ollut ja siihen ammuin. ”Nyt olisin elävän hirven nähnyt, mutta pojat ajoivat pois siitä passista”, Aarno siihen tuumimaan. ” Ei se niin elävä enää ollut, kävelevä ruumis lähinnä”, totesin.
Kun lupia oli parhaimmillaan se 27 kappaletta, niin viikonlopun hirvijahti kävi työstä: ensin ammuskeltiin, sitten vedettiin tienvarteen, toinen porukka nylki, toinen paloitteli. Oli iltamyöhä, kun päivän urakka oli takana ja vielä yöllä piti ajaa Visuvedelle. Se oli helposti kello yksi yöllä, kun olin kotona ja kuudelta alkoi työvuoro. Ei siinä kauaa kyljellä ehtinyt olemaan. Kyllä takki oli tyhjä.
Ruovetiset pyysivät kovasti, että jää meidän porukkaan, mitä sinne kauas ajelet. Viime syksynä (2019) ammuin Ruovedellä kolme hirveä, en käynyt Kintaudella. Helpotti, kun matka lyheni 10 kilometriin. Hyvä porukka on täälläkin ja jahtimaita riittää niin hirvieläimille kuin pienriistallekin.
Harkinnassa on, tarvitsenko enää Kintauden hirvimaita ja Petäjäveden Erämiesten jäsenyyttä.
Keijo Ekman muistelee
Aloitan tarinoinnin sivujuonteella Porvoosta asti. Meitä oli siellä kolme kaverusta, ja olimme suomenpystykorvien monimuotoisuudesta kiinnostuneita. Kaverit saivat hyvät hirvikoirat, mutta minä lähdin Hämeenlinnaan opiskelemaan. Sain kuitenkin mukaani hirviverisen pennun. Ajattelin lähinnä metsälintuja jahdata, mutta olihan sillä koiralla kuitenkin geenit tallella. Kun sain opinnot valmiiksi, muutettiin emännän töiden perässä lähelle Jyväskylää eli Petäjävedelle.
Sessi oli hyvä lintukoira, ja oli sillä kiinnostusta hirviinkin. Innokas kun olin, pääsin metsälle ja seuratoiminnan pariin. Kävin hirviporukoitten omissa kisoissa ja talkoissa, vaikka en ollut jäsen. Kun ei ollut hirvikoiraa, niin astutin Sessin hirviverisellä uroksella. Syntyi kaksi pentua, joista uros jäi henkiin. Se näytti jo nuorena taipumukset hirvelle. Kun kirkonkylän hirvimiehet sen huomasivat, ehdottelivat, että pyri seuraan. Kaikki seurueen miehet eivät asialle kuitenkaan lämmenneet ja se yritys tyrehtyi siihen. Eerojen Erään liittymisestä on kiittäminen Raiskilan Timoa. Timo nimittäin soitti. –”Pitääkö paikkansa, että et päässyt hirviporukkaan”. ”Näin pääsi käymään”, totesin. ”Tulisitko hänen vieraaksi Eerojen Erään, kun sulla on se koirakin”. ”Ilman muuta”, vastasin.
Silloin 1990-luvun lopulla seurassa oli hirveä hukkuva koira vain Sulasalmen Matilla. Ensimmäinen syksy Kintauden metsissä meni hyvin ja oma koirakin toimi. Ensimmäisen hirveni Kintaudelta ammuin Rekolantien varrelta Nisusalosta Matin Elmolta. Koira haukkui yksinäistä hirveä ja vain yksi hirvi oli luvasta enää käyttämättä. Olin hyvällä paikalla, mutta koira pysyi koko ajan takana ampumalinjalla, ei siinä voinut ampua. Aallon Pekka oli kauempana ja ihmetteli, kun en ammu. Heti kun koira meni alta pois puristin liipaisimesta, ja niin teki myös Pekka. Se paukku meni yli, mutta minun osui. Eerojen Erä oli pieni tiivis porukka, johon pääsin hyvin sisään. Peijaisten jälkeen pojat sanoivat, että pane paperit vetämään. Laitoin ja valitsivat jäseneksi. Se on justiin sopivan kokoinen porukka ja henki on hyvä. Joskus on pientä skismaa jäsenten valinnasta, eipä juuri muuta. Vasta Erämiehiin liittyminen parikymmentä vuotta myöhemmin aiheutti enemmän keskustelua. Se, että olen hirvenmetsästäjä, on Timon ansiota.
Haavoittuneena hirvi menee mielellään veteen. Järvestä tai lammesta on haettu useampikin saalis. Eräänkin kerran haavakko meni Paskolampeen. Jostakin haettiin jolla, jolla otus vedettiin rannalle. Liekö ollut sama kerta, kun Kelanderin Markku huomasi vielä liikettä hirven seutuvilla. – ”Sehän elää vielä”, ja meinasi ampua. Siihen Sunnarin Sauli huudahtamaan: ” Älä perkele ammu, se on koira, joka liikkuu”. Koira tosiaan ui lammessa hirven ympärillä.
En ole pitänyt lukua kaatamistani hirvistä. Tilanteita on ollut monenlaisia, mutta yksi mieleenpainuvimmista sattui Sampon haukulla. Koira haukkui sellaiseen mäenkumpareeseen. Aloin hiipiä lähemmäksi. Oli rapsakka pakkaskeli ja saappaat piti aikamoisen ropinan. Jätin saappaat mäen alle ja menin sukkasilla haukulle. Pääsin lähelle, silloin hirvi tulee kuusten väliseen aukkoon ja Sampo haukkuu edelleen, kun ammuin lavoille. Sampon haukku jatkui. Kuulin, kun hirvi kaatui. Samantien siihen aivan samaan kohtaan valui toinen hirvi kuusten väliin. Ammuin senkin samaan paikkaa. Tuumin, että mitenkähän mä löydän sen toisen. Toisen luonahan on Sampo. Onneksi Leppäsen Tapsan Pete-koira meni sen toisen hirven luokse. Kun suolistin sitä Peten vahtimaa ja nostelin maksat ja muut sivulle niin työnsin samalla osille pyrkivää koiraa kauemmaksi. Sepäs purikin minua käteen, vaikka ei koskaan ole ollut vihainen. Varmaan hermostui ja otti nokkiinsa, kun koko ajan sitä tökin.
Olen minä ampunut samalta paikalta kolmekin hirveä. Siinä tilanteessa Sampo oli vienyt yhden hirven kauemmaksi ja se ammuttiin sinne. Samalla kertaa oli lähempänä myös Sulasalmen Matin Elmo, joka oli saanut hirvistä haukun. Matti lähti Elmon haukulle, minä jäin läheiselle aukolle ja olin melko varma, että siihen ne tulevat. Ja niin sieltä tuli emä ja kaksoisvasat. Ensimmäisen ammuin sinne kauemmaksi. Ilmeisesti laukauksen ääni jotenkin kaikui niin, että emä ja toinen vasa lähtivät tulemaan kohti. Ammuin toisen vasan, jolloin emä jäi 50-60 metrin päähän ihmettelemään. Vhf:llä sanoin jahtipäällikölle Aallon Pekalle, että on kaksi vasaa nurin, mitä tehdään emon kanssa. –”Ammu se”. Ja minä ammuin. Mutta kun niitä suolistin, niin tuumin, että en koskaan enää ammu kolmea hirveä samaan kasaan. Se oli sitä aikaa, kun kantaa ammuttiin alas ja myös tuottavia naaraita kehotettiin ampumaan. Yleensä emä jätetään henkiin, mikä on nykyisinkin periaate.
Kun olen ollut koiramiehenä, niin en ole ollut kovin ahne ampumaan. Olen pyrkinyt tuuppaamaan hirviä passiin. Muistuu Välijoelta mieleen tapaus. Siellä oli suolle kaivettu paljon uusia ojia. Silloin vielä ojan yli pääseminen ei ollut mikään ongelma, nykyään aika mahdotonta. Sampo haukkui lehmää suolla. Sanoin pojille, että niin paljon on ojia, että minä en ammu. Sanoivat: ”Ammu vaan, aina on hirvi saatu pois”. ”Ja minähän en ammu”, tuumin. Hiljaa ajoin hirveä edellä kohti passimiehiä. ”Olkaa passissa vaan”. Tuuppailin hirveä ja koiraa eteenpäin. Tiesin, että Aallon Pekka oli kohdalla. Sanoin Pekalle: ”Nyt saat poistaa varmistimen”. Ja kohta sanoin puhelimeen: ” Nyt voit nostaa poskelle”. Ja hirvi saatiin.
Muistan taas kerran, kun kaksi koiraa haukkui, Sampo ja Pete. Olin mäen päällä kuin amfiteatterissa. Näin, kuinka hirvi tulee hitaasti, koirat molemmin puolin. Selostin pojille tilannetta. ”Nyt tulee hirvi, pikkuhiljaa kävelee”. ”Ammu nyt jumalauta”. Minä vaan selostin tilannetta radiopuhelimeen, ei minulla ollut kiirettä. ”Nyt täytyy lopettaa, pitää ampua välillä”. Ja ammuin. Se kaatui, mutta nousi ylös. Tiesin, että osuin hyvin. Hirvi kuitenkin seisoi vielä. Pojat tulivat siihen. ”Perkele, sehän seisoo vielä. Ammu uudestaan sitä tai me ammutaan”. ”En ammu”. Kävelin hirven viereen ja tönäisin sen nurin.
Hirvijahdissa on paljon enemmän työtä kuin muussa metsästyksessä. Kaadon jälkeen työ vasta alkaa: suolistaminen, maastosta pois kuljettaminen, nylkeminen, paloittelu, paikkojen siivoaminen ja pakastaminen. Nuorilla kolmekymppisillä on usein muutakin tekemistä. Jotkut käyvät myös maksullisissa jahdeissa, joissa ei ole velvoitteita. Sellainen ikäluokka melkein puuttuu hirviporukoista. Jokunen vuosi sitten, kun vedettiin viiteen mieheen vasaa metsästä, niin sanoin että kyllä tämä on pojat kuoleva ala, niin mitä me saadaan metsästä viiden vuoden päästä.
Seurat tekevät omia lahtivajoja, ja niistä on yleensä velkaa. Jos olisi vähän isompi tila, niin sitä käyttäisivät useammat porukat. Jos vielä olisi kaupallinen yritys, joka tarvittaessa käsitteli lihat metsästäjille suoraan vakuumiin, niin johan homma helpottuisi. Tämä alentaisi kynnystä lähetä mukaan hirviporukoihin. Myös ikääntyneet pysyisivät mukana. Valtiovallan ja lakien tulisi tulla tätä vastaan. Myös tilalliset voisivat käsitellä tällaisissa tiloissa omia lihojaan hirvisesongin ulkopuolella. Ammattimainen leikkaaja kun vielä olisi paikalla, niin homma sujuisi.
Saaliin käsittely ja peijaiset
Kaadon jälkeen vasta alkaa jahdin työläin vaihe, suolistus, nylkeminen ja paloittelu. Saalis oli tapana viedä vielä 1970-luvulla sellaisenaan orteen nostettavaksi. Pistämisen kanssakin oli vähän niin ja näin. Teurastaja oli haettu kyliltä hoitamaan jälkitoimenpiteet. Omaa osaamista ei porukassa ollut, muistelee Hannu.
Isäni Kalle Heikkinen oli ollut aiemmin mukana teurastuksissa ja aloitti perinteen suolistaa hirvi omin voimin. Rauhalan Aarre puolestaan hoiti paloittelun ammattimiehen ottein. Joitakin vuosia aiemmin porukka oli odotellut pakkaskelejä ja ruhon jäätymistä. Sitten oli alkanut kirves ja saha heilua. Lopputulos oli kaukana siitä, mitä nyt vaaditaan ja osataan. Hirven suolistaminen alettiin tehdä hyvin pian metsässä ja meikäläinen aloitti käytännön tyhjentää koko hirvi sisäelimistä kurkusta peräreikään. Näin vähennettiin veren määrää nylkypaikalla ja hommat voitiin tehdä siistimmin.
Aallon Pekka muistelee, miten suolistaminen teki huonoa monille: ”Ei niinkään se veren näkeminen vaan haju ja varsinkin, jos paskamaha sattui puhkeamaan. Oksennus siinä tuli helposti.
Muistuu mieleen eräskin tapaus Pajulasta. Tyrväisen Jarin koira toi hirveä Paskolammin takaa. Minä pääsin tuikkaamaan Pajulantien varressa.
”Ammuttu on, tulee sinne”, sanoin Saulille.
”Joo, siellä hirvi makaa lammen rannassa”, vastasi Sauli.
Saulillakin tekee joskus pahaa suolistaminen, tiesin sen. Laittaa silloin usein tupakaksi. Suolistin siinä sitten hirveä ja vetäisin puukolla kurillani paskamahan puhki.
”Kappas, kun puukko lipsahti”.
”Yök, tahallasi tuon teit”, tuumasi Sauli.
Pientä pirunkurisuuttakin on ollut, täytyy myöntää. Mutta kaikki on syötävää, mitä oksentamatta suolistetaan tai sitten vaihdetaan miestä. Raiskilan Timo jatkaa selvitystä teurastuksen vaiheista: Aluksi hirvet nylettiin ja paloiteltiin Kalle Koskipään luona tuossa rannassa. Myös meidän tallissa riihen luona oli lahtivaja kuin myös Rauhalan Eeron autotallissa, Laitisella ja Mäki-Matilla. Rauhalan Aarre oli palottelussa ammattilainen, kunnes jäi porukasta pois. Myöhemmin toiminta siirrettiin meidän traktoritalliin, ja se on käytössä vielä tänäkin päivänä (2019). Traktorilla nostetaan hirvi ylös roikkumaan. Parhaimmillaan paloittelussa on ollut seitsemän hirveä samalla kertaa, Timo muistelee.
Peijaiset on järjestetty melkein aika Kintauden nuorisoseurantalolla. Alukseen Haapasen Rauha ja Rauhalan Hellin keittivät sopan saunapadassa, joka sitten vietiin talolle. Heidän jälkeensä Kelanderin Leena on jo monta vuotta vastannut hirvikeitosta. Seuran jäseniä, maanvuokraajia ja yhteistyötahoja oli alkuvuosina nauttimassa antimista lähemmäs satakunta, mutta viime vuosina lautasia on käytetty noin 70. Lihapaketteja on arvottu osallistujien kesken ja tietysti myös niille maanomistajille on annettu lihaa, joiden maalle hirvi on kaatunut. Meidän naiset ovat tosi tehokkaita näissä järjestelyissä, kehuu Timo.
Tilastoa hirvisaaliista
Seuran alkuvuosina hirvikanta oli pieni ja kaatoluvat sen mukaiset. Vuosina 1952-1978 oli anottu ja saatu 1-3 hirven lupaa. Saaliitta seurue jäi kolmena vuotena (1954,1966 ja 1967) ja vuosina 1969 ja1970 hirvi oli kokonaan rauhoitettu.
Hirvikanta kuitenkin kasvoi vähitellen siinä määrin, että vuonna 1980 riistanhoitopiiriltä tuli vaatimus anoa 50 prosenttia enemmän kaatolupia. Siispä anottiin 6 aikuisen ja 6 vasan luvat ja ne myös saatiin ja kaadettiin. Siitä lähtien luvat ja kaadot ovat pyörineet kaksinumeroisissa luvuissa. Suurin lukema vuoteen 1991 mennessä osui vuodelle 1984, jolloin kaadettiin 16 hirveä, niistä 26 puolet vasoja. Myöhemmin hirviä on kaadettu vuosittain paljon enemmän. Suurin tiedoissa oleva
lukema on 26 vuodelta 1993.
Pohjanheimon ja Rauhalan yhteenvedon mukaan vuosina 1952–1991 kaadettiin yhteensä 195 hirveä. Vuosina 1952–1987 (kaatotilasto tarkempi) kaadettiin 148 hirveä kaatoprosentin ollessa 96,7 % eli vain viisi hirveä jäi saamatta. Kaatolaukauksia on tuona neljänkymmenen vuoden aikana ampunut 18 miestä. Eniten hirviä oli 1990-luvun alkuun mennessä ampunut Hannu Heikkinen (29), sitten tulevat Aarre Rauhala (21), Pekka Aalto (17) ja Markku Kelander (16).
Kolmen viimeisen vuosikymmenen aikana on kaadettu satoja hirviä lisää. Tarkkaa henkilökohtaista saalistilastoa ei monikaan ole pitänyt. Heikkisen Hannun tilillä on runsaat 50 kaatoa, mutta Aallon Pekka ja Kelanderin Markku ovat luultavasti ohittaneet hänet jo aikoja sitten.
Yhdistyminen Petäjäveden Erämiehiin
Kuten alussa todettiin, väki vanhenee ja seuran aktiivisuus on hiipumaan päin. Vain pakolliset kuviot, jos niitäkään, tulee hoidettua. Lisää haasteita on tuonut maanvuokraustoiminnan vaikeutuminen tilojen jakamisen ja omistussuhteiden muutoksen seurauksena. Siirtyminen paperien pyörittelystä sähköiseen tietojenhallintaan vaatii työpanoksen kasvattamista ja osaamista. Näihin halu ja resurssit eivät oikein tahdo enää riittää.
Kaikki edellä mainitut seikat ovat saaneet miettimään tulevaisuutta ja toiminnan jatkuvuutta. Ajatukset saivat lisäpontta alueemme sisällä toimivan erillisen pienriistaseuran, Kintauden Erän-kävijöiden, kysellessä yhdistymis-mahdollisuutta seuraamme. Meille esitys sopi hyvin, mutta samaan aikaan (kevät 2018) kehittyi kauaskantoisempi suunnitelma liittyä yhdessä isommaksi kokonaisuudeksi seuraan nimeltä Petäjäveden Erämiehet ry.
Kyseisellä seuralla on hyvä maine, toimiva organisaatio ja sen toiminta on ollut esimerkillistä. Seura on toiminut monissa metsästys- ja riista-asioissa edelläkävijänä ja esimerkkinä muille. Työtäkin seurojen yhdistymisessä jonkun verran on ollut. Petäjäveden Erämiesten sääntöjä onkin muokattu uusiksi käsittämään hirvenmetsästyksen ja sen erityisvaatimukset. Voihan olla, että tulevaisuudessa Eerojen Erä ei tule jäämään ainoaksi hirvijaostoksi Petäjäveden Erämiesten organisaatiossa. Resurssien niukkuutta kun podetaan muuallakin pitäjän hirviporukoissa. Yhdessä voimme tehdä enemmän riistan hyväksi, säädellä saaliskantoja sopiviin mittoihin ja pitää paremmin yhteyttä maanomistajiin. Ilman maanomistajien suostumusta emme voi metsästystä ja riistanhoitoa harrastaa.
Eerojen Erä ry piti seuran lopettamiseen liittyvät kaksi kokousta vuoden 2019 aikana ja sulautui osaksi Petäjäveden Erämiehet ry:tä vuoden 2020 alussa.