Osmo Neijonen
“Ahmaa, Keski-Suomessa ennen tuntematonta petoa, takaa-ajetaan Petäjäveden -Korpilahden suunnalla ”
Tällainen uutinen oli sanomalehti Keskisuomalaisessa sunnuntaina 18.1.1959. Edellisenä päivänä oli nähty noin klo 10 tienoilla Sarvenperällä Jyväskylän maalaiskunnan ja Korpilahden rajamailla harvinaiset jäljet. Paikalle hälytettiin asiantuntijoita, ja jäljet tunnistettiin ahman jäljiksi. Tämä äärimmäisen vaaralliseksi mainittu peto sai heti jäljestäjät peräänsä, ja niin alkoi toista viikkoa kestänyt monivaiheinen ajo, johon parhaimmillaan osallistui lähes sata miestä.
Saman päivän iltana, kun jäljet oli löydetty, ahma ylitti Korpilahti – Petäjävesi – tien Parkkolan kylän tienoilla ja jatkoi matkaansa Koskenpäätä kohti. Sunnuntaina ajo kulki Koskenpään puolella, missä se teki kymmeniä kilometrejä pitkän lenkin ja palasi takaisin Parkkolaan sekä edelleen Petäjäveden Metsäkulmalle Soralan talon kohdalle. Siitä aj oa j atkettiin maanantaina aamun sarastaessa.
Varhain maanantai aamuna jäljet löytyivät jo Jämsän Vekkulasta, missä ajo jatkui koko päivän. Ahma oli maannut lumeen kaivautuneena, välillä se oli noussut tahoon koivuun. Merkeistä päätellen se oli vain muutamia minuutteja ajomiehistä edellä. Yöksi ahma ennätti jo Keuruun puolelle, ja tiistaina illalla se havaittiin useaan otteeseen Keuruun Ampialan mäellä. Suuntana pedolla arveltiin olevan joko Kuivasmäki tai Sahrajärvi. Sen mahdolliselle kulkureitille yritettiin saada pyssymiehiä Multialta ja Uuraisilta. Myös Petäjävedeltä lähti matkaan joukko ajomiehiä.
Toistakymmentä Petäjäveden, Keuruun ja Multian metsämiestä oli keskiviikkona ahman jäljillä tiekolmiossa Petäjävesi – Asunta – Multia. Kasper Ampiala j a Arvo Kalliomäki löysivät aamulla jäljet, jotka pyry peitti illansuussa, mutta ilmeisesti peto kuitenkin jäi Moskuvansuolle, jossa oli runsaasti riistaa. Hirviäkin oli alueella 5 – 10 kpl. Vasta torstaina iltapäivällä metsäajossa olleet miehet löysivät jäljet Multian Isojärveltä Sulkulan talon mailta. Tuiskun jälkeen ahma oli liikkunut suhteellisen pienellä alueella ja jäi edelleen tiekolmioon Asunta – Multia – Petäjävesi, mihin se oli tarkoitus perjantaina motittaa, mikäli se ei yön aikana onnistuisi livistämään alueelta.
Näitä tietoja ahman liikkumisesta olimme mekin veljeni kanssa seuranneet tarkasti joka päivä, ja kun ahma nyt oli asettunut tuohon Moskuvansuon ja Sulkulan talon välimaastoon, niin päätimme, että aamulla lähdemme mekin. On se ahma niin harvinainen kulkija näillä main, että kyllä ainakin jäljet on nähtävä. Kun perjantaiaamu alkoi valjeta, niin hiihtelimme jo pyssy ja reppu selässä Syrjäharjua kohti. Oli pakkaskeli ja lunta vahvasti. Kovin joutuisaa ei ummessa hiihto ollut. Päivä taisi olla melkein puolessa, kun päästiin Ukonmurronsuolle ja siitä suunnistettiin Rautakorven kankaaseen. Rautakorvessa oli yhtiöllä savotta ja hakkuumiehillä oli jotain tietoa ahman liikkeistä. Myös se saatiin tietää, että savotalta oli suksenlatu Jokihaaraan.
Latu oli helpompaa hiihtää ja suunta hyvä, sillä juuri näillä main ahma oli viime päivinä liikkunut. Kun sitten rapiat kolme kilometriä oli hiihdetty, olimme Jokihaaran pihassa, mutta ahmasta ei oltu nähty jälkeäkään. Päivää oli vielä jäljellä, joten päätimme jatkaa kohti Sulkulan taloa, johon Jokihaarasta oli hevosella ajettu tie. Eipä ollut silläkään välillä ahmasta mitään merkkiä, ja kun Sulkulan pihamaalle tultiin, niin taisi käydä mielessä, että jäiköhän ahman jäljet näkemättä. Hiihtomatkaa oli kertynyt jo hyvinkin toistakymmentä kilometriä, joten poikettiin taloon vähän hengähtämään ja kysymään olisiko ahman kulkusuunnasta tullut mitään tarkempia tietoja. Eipä ollut talonväellä mitään uutta kerrottavaa.
Mutta sitten alkoi äkkiä tapahtua. Sisään tuli mies,joka ilmoitti, että äsken hiihtämämme tien yli oli ahma mennyt. Jokihaaran isäntä oli siitä meidän jälkeemme hevosella ajanut ja jäljet nähnyt. Samalla ajoi pihaan Jussi Töysä henkilöautolla mukanaan puolenkymmentä Multian metsämiesta. Suunnitelma tehtiin äkkiä. Multian maantielle passiin ja nopeasti, sillä sinne oli ahmalla suunta. Multian miehet nousivat Töysän autoon ja lähtivät Petäjäveden suuntaan ja me tietenkin suksilla perässä. Siinä sitten hiihdettiin minkä ikinä päästiin noin kilometrin matka ja kun alettiin lasketella alas Keskisenmäkeä tuli teillä vastaan Venne Kotamäki. Hän ei ollut ahmajahdissa, vaan ilmeisesti johonkin naapuriin menossa. Vaihdoimme hänen kanssaan muutaman sanan ja sitten taas lykättiin sukset vauhtiin. Mutta edes mäen alle ei ehditty, kun Venne jo huutaa takana, että nyt se meni. Ahma oli loikannut meidän selkämme takana tien yli ja ennen kuin saatiin sukset topattua ja käännettyä ympäri oli peto jo metsän kätköissä. Kovin kauan siinä ei ehditty tilannetta harmitella, sillä siinä oli nyt kuuma ahmanjälki edessä. Ei muuta kuin perään vaan, sillä ilta alkoi kohta olla käsillä. Ahma oli tien ylitettyään edennyt pitkillä loikilla, mutta pian sen kulku muuttui tasaiseksi raviksi ja j älkijono jatkui suorana kohti pohjoista.
Noin vajaan tunnin ajon j älkeen oli selvää, että se menee menojaan, sillä ilta pimeni nopeasti ja oli pakko kääntyä takaisin. Kun sitten päästiin takaisin maantielle oli siihen kerääntynyt muutamia metsamiehiä. Heidän kanssaan kertailtiin vielä tapahtumia ja sitten käännettiin sukset pimeässä pakkasillassa kotia kohti.
Ahma vietti yön jossain Peuralan talon vaiheilla, mistä lähdettyään se lauantaina klo 13.30 jälkeen ylitti Multia – Uurainen -maantien sekä tuntia myöhemmin Linnanperäntien. Siellä sen pääsi autoilija Kauko Autio näkemään noin 30 – 40 metrin päästä, mutta ei ehtinyt pysäyttää ajokkiaan j saada pyssyään esille ennen kuin ahma oli ehtinyt metsän suojaan. Illalla ahman suunta näytti olevan Pylkonmäen Särkivuoren maastoa kohti. Seuraavana päivänä oli tarkoitus laittaa passitus Väatäiskylä – Saarijärvi -tielle.
Ahman jäljet löytyivät sunnuntaina Multian Vehkoon kylästä, missä se oli yöpynyt korkean Vehuvuoren laella. Sieltä peto suuntasi kulkunsa Saikanjoen varteen ja ylitti Väätäiskylän tien 7,5 kilometrin päässä Multialta. Ahman saavuttua Soutujoelle Sydänmaanahon tielle sitä vastassa oli tiukka miehitys. Ensin Pekka Mäkinen ampui sitä haulikolla. Laukaus ei kuitenkaan tehonnut, vaan ahma jatkoi matkaansa kunnes Veikko Takanen sai sen tähtäimeensä ja takaapäin ammuttu 7,62 kaliiberin metsästyskiväärin luoti lävisti hyppäävän ahman.
Näin oli tämä Keski-Suomessa varsin harvinainen j ahiitapahtuma päättynyt. Kaikkiaan se kesti yhdeksän päivää, ja siiheno sallistui suuri joukko lähipitäjien metsästäjiä, viimeisenä jahtipäivanäkin lehtitiedon mukaan lähes sata miestä. Ahma oli lähes metrin pituinen ja painoi 15 kg. Sen sanottiin olevan keskikokoinen, sillä ahma saattaa hyvinkin tulla 25 kilon painoiseksi.
Lopullinen päätös koko operaatiolle tuli kun Veikko Takanen 25.2.1959 kuittasi Petäjäveden nimismiehen kansliassa 50000 markan tapporahan ahmasta.
