Eerojen Erän historiasta kirjoittaminen tuli erityisen ajankohtaiseksi, kun seuran tarina alkoi lähetä loppuaan alkuperäisessä muodossaan. Monet syyt olivat johtaneet siihen, että seuratoiminnan vetäminen harvenevalla ja vanhenevalla porukalla alkoi käydä raskaaksi. Porukassa heräsi ajatus yhdistää voimat ja liittyä johonkin isompaan paikkakunnan seuraan. Sopuisien neuvotteluiden jälkeen näin myös tapahtui, ja Eerojen Erä ry sulautui Petäjäveden Erämiehet ry:n alkuvuodesta 2020
Erän toiminnasta on säilynyt melko vähän kirjallista aineistoa. Onneksi on tallella seuran ensimmäisen vetäjän Ilmari Pohjanheimon sekä myöhempien vetäjien, erityisesti Eero Rauhalan, muistiinpanot ensimmäiseltä neljältä vuosikymmeneltä eli vuosilta 1952–1990. Ne on otsikoitu nimellä ”Tilastotietoja Kintauden erään hirviseurueen hirvenkaadoista”. Tässä aineistossa on tarkat tiedot hirvisaaliista, saalishirvien painosta ja sukupuolesta sekä tietysti ampujista. Se on
mukavaa luettavaa, sillä siinä on myös kerrottu muutamista vähän erilaisista kaatotilanteista. Kolmenkymmenen viimeisen vuoden kaatotilasto ei ole kattava, mutta sitä on saatu täydennettyä Keski-Suomen riistakeskuksen avulla.
Käytettävissä olevien muistiinpanojen ja tilastojen lisäksi pyysimme muutamia seuran pitkäaikaisimpia jäseniä kirjoittamaan tai kertomaan omista kokemuksistaan Eerojen Erän hirvijahdeissa. Hannu historiakirjan alullepanijana kirjoitti oman osuutensa. Nauhuri pöydällä pyörien on juteltu Timo Raiskilan, Markku Kelanderin, Pekka Aallon ja Keijo Ekmanin kanssa. Myös Matti Sulasalmen ja Sauli Sunnarin kanssa on asiasta keskusteltu. Näin kertyneestä aineistosta olemme koostaneet tämän historiakertomuksen, joka valaisee oivallisesti hirvenmetsästyksen kulkua Kintaudella sekä niukkojen että runsaiden hirvikantojen aikana vuosina 1952–2019. Kiitokset kaikille hankkeeseen kortensa laittaneille.
Seuran synty ja ensimmäiset jahdit
Eerojen Erä ry eli alkujaan Kintauden eräs hirviseurue on Petäjäveden Kintaudella toiminut metsästysseura. Seuran toiminta juontaa juurensa vuoteen 1952, jolloin Vesangan asemamies Pentti Käyhkö haki tukea ajatukselle perustaa hirviseurue Kintaudelle. Ensimmäisenä hän esitti
ajatuksensa Kintauden asemapäällikölle Ilmari Pohjanheimolle, jolta saikin heti kannatusta. Vielä saman vuoden aikana syksyllä porukka saatiin kokoon, ja metsälle sonnustautuivat Kustaa Karttila (vanha veteraani hirvenkaadossa), Kalle Koskipää, Yrjö Raiskila, Erkki Cleve, Venne Hakala, Ilmari Pohjanheimo ja Pentti Käyhkö.
Seuran toiminta-alue on sijoittunut Petäjäveden kunnan itäosaan lähtien Hirvimäestä ja ulottuen pohjoisessa Liisalanperälle. Suurimmillaan metsästysalue on käsittänyt noin 5000 hehtaaria. Jo ensimmäisenä syksynä metsästysaluetta saatiin vuokrattua siinä määrin, että voitiin anoa yhden 4
hirven lupa ja se hirvi myös saatiin nurin. Ilmari Pohjanheimon muistiinpanoissa ei kerrota seikkaperäisemmin tuon syksyn jahtikokemuksista, mutta tulosta siis syntyi. Kuolettavan laukauksen 3-vuotiaaseen uroshirveen ampui Pentti Käyhkö marraskuun 1. päivänä 1952 G.A.Serlachius Oy:n maalta. Vuonna 1953 seura sai kahden hirven luvat. Ensimmäisen ampui Kintaudella junanlähettäjänä toiminut Lars Labbart marraskuun 14. päivänä Paljakkokalliolta. Ilmari Pohjanheimo kirjoittaa jahdin viimeisestä päivästä seuraavasti:
”Toisen hirven ampuivat Eero Rauhala ja Pohjanheimo, eli kumpikin sai osuman täyttä laukkaa juoksevaan suureen naarashirveen. Kaato tapahtui Koskensaari Oy:n maalla. Koirana oli Lasse Labbart. Mainittakoon vielä, että hirvenmetsästyksen lupa-aika loppui silloin 16. marraskuuta ja
tämä hirvi kaatui juuri sinä päivänä kello 14.10”.
Vuonna 1958 seurueella oli kolmen hirven kaatolupa. Lokakuun lopussa Eero Rauhala ampui syksyn ensimmäisen hirven, naaraan, mutta toisen hirven kanssa 29. marraskuuta oli Pohjanheimon mukaan huonompaa tuuria:
Uroshirveä tulitti kolme miestä, nimittäin Labbart, Rauhala ja Tupamäki Heinämäen perikunnan maalla, mutta hirvi kaatui vasta valtion maan puolelle 12 metriä rajasta. Poliisikonstaapeli myi sen huutokaupalla. Valtio tuli siitä sen verran rikkaammaksi kuin meidän hirviporukka köyhemmäksi. – Ja lihomaan ja kasvamaan jäi tämän vuoden kolmaskin hirvi, sillä yksi päivä oli enää jahtiaikaa jäljellä”.
Hirviseurueesta Eerojen Eräksi
Hirviseurueen vetäjät vaihtuivat harvakseltaan. Ilmari Pohjanheimo oli jahtivoutina vuoteen 1965 asti. Vetäjistä pitkäaikaisin oli Rauhalan Eero. Hannu Heikkisen ollessa puheenjohtajana (vetäjänä) vuonna 1990 seurue laajensi toimintaansa pienriistan metsästykseen ja rekisteröitiin nimellä Eerojen Erä ry. Nimivalinnalla haluttiin kunnioittaa kolmea seurassa aiemmin vaikuttanutta Eeroa eli Eero Raiskilaa, Eero Tupamäkeä ja Eero Rauhalaa. Nimiehdotuksen teki Jukka Raiskila.
Miksi Eero Rauhalan hirviseurueesta tehtiin Eerojen Erä ry? Kyseessä oli vetäjän ikääntyminen ja seuran jatkuvuus haluttiin kuitenkin turvata. Toimintaa päätettiin laajentaa myös pienriistan puolelle, joten yhdistyksen piti rekisteröityä. Alueella oli ennestään pienriistaseuroja yhtiöiden omistamilla mailla. Jäseninä niissä oli yhtiöiden työntekijöitä. Nämä vahtivat hanakasti paikallisten metsästäjien toimia, jos nämä ”sattuivat” eksymään väärälle puolelle rajaa. Heikkisen Hannulla alkoi itää parannustoimia asian suhteen: Tilanteen voisi korjata uuden seuran avulla, johon kaikki paikalliset ja alueella metsästäneet voisivat liittyä. On paljon mukavampaa metsästellä reilusti ja tervehtiä kavereita, kun juosta karkuun torujen saattelemana. Tämä myös toteutui ja palkinnoksi alueelle ilmestyi omaehtoisesti aktiivisesti hoidettuja riistan ruokintapaikkoja. Kukaan ei hävinnyt, kaikki voittivat.
Metsästysseuran jäsenmäärä tuplaantui, kun pienriista tuli mukaan kuvioihin. Hirviä on metsästänyt yleensä 10-15 jäsentä, viime vuosina 10 miestä on ollut lihoja jakamassa. Suunnilleen sama määrä on keskittynyt pienriistaan. Riistanhoitoa seurassa on tehty pienimuotoisesti, kukin jäsen tahollaan ja tavallaan muun muassa pienpetoja pyytäen ja peuroja, kauriita sekä jäniksiä ruokkien. Isoimmat talkoot on pidetty hirvieläinmetsästykseen liittyen. Saaliinkäsittelypaikkojen rakentaminen ja ylläpito ovat olleet merkittävimpinä työmaita. Suurin yhteinen ponnistus on ollut vuosittain järjestettävät hirvipeijaiset.
Vuodesta 1992 vuoteen 2019 asti Erän puheenjohtajana toimi Matti Sulasalmi eli hän oli siinä pestissä lähes koko rekisteröityneen yhdistyksen toiminnan ajan. Liittymistään seuraan Matti muistelee, että ”minä olin ensimmäinen kirjallisesti Eerojen Erän jäsenyyttä hakenut henkilö. Anomuksen annoin Eero-papalle Kintauden grillin pihassa 1989. Siitä lähtien hirviä on tullut jahdattua. Pienriistan metsästys on minulta jäänyt aika vähiin”.
Koirille satelee kehuja
Rauhalan Eeron Raju oli niittänyt mainetta ennen liittymistäni seuraan, kertoo Heikkisen Hannu ja jatkaa muistelua hirvikoirista:
Välillä oli koirattomia vuosia, jolloin ”koirina” toimivat ajomiehet ja pojat sekä Raiskilan Ulla ja myöhemmin puolisoni Kristiina. Saukon Juha, Rauhalan Jari, Kelanderin Risto ja Kari olivat kanssani ajoporukassa useita vuosia. Vierailevina tähtinä koirineen kävivät jahdeissa ”moksin mies” ja Halme, jonka koiralta saatiin kaksi hirveä kolmen tunnin sisällä. Jälkimmäisen ampui Tokarevilla täyteen juoksuun Kilpiojan Simo. Kolme laukausta kämmenen kokoisella alueella sadasta metristä juoksevaan hirveen on maininnan arvoinen suoritus. Ensimmäisen kaatoi Maltamon Erkki rankalaukauksella sijoilleen.
1970-luvun lopulla meille hankittiin hpn Pipsa Tiilimaalta. Sille saatiin muutama kaato. Koirasta luovuttiin pitovaikeuksien takia. Rauhalan Eero otti tämän jälkeen monirotuisen koiran, jolta kaadettiin lukuisia hirviä. Kaatumatauti lopetti koiran elämän ennen aikojaan. Seuraava Eeron koira ei yltänyt merkittäviin saavutuksiin. Hankin jälleen koiran 1980- luvun lopulla. Kyseessä oli hpn Tiilimaan Taru. Siitä tuli kelpo koira, joka toimi kuten pitääkin. Kaatoja saatiin runsaasti ja porukka oli tyytyväinen. Koira jäi eläkkeelle vuonna 1996, kun muutto uuteen osoitteeseen kävi kohdallani selväksi. Taru vahti Pohkalaa Asunnan Leon perheen ilona viimeiset vuotensa.
Sulasalmen Matin Elmo oli toimiva koira, jolta minäkin kaadoin useita hirviä. Matala ääni ja sitkeys olivat ongelma aikana, jolloin GPS ei ollut vielä käytössä. Koiraa haettiin joskus hyvinkin kaukaa harava-antennin avulla. Lentäväksi lauseeksi muodostui aika kello 6.36 maanantaiaamuna, jolloin koira viimein saatiin kiinni viikonlopun jahtireissun päätteeksi. Matilla alkoivat työt Jyväskylässä klo 7.00 samana aamuna. Vähän meni pitkäksi aloitus.
Leppäsen Tapanin Pete hpu ja GPS. Tämä yhdistelmä oli erittäin tehokas alettaessa harventaa ylisuureksi paisunutta hirvikantaa 2000-luvun alussa. Kaatoja saatiin liukuhihnalta. Mukana oli edelleen Elmo ja myöhemmin ryhmään liittyi Ekmanin Keijon spu Sampo, joka saavutti lajinsa toisen palkinnon SM-haukkukisoissa. Porukalla oli käytössään muutamia vuosia koirat, joista jo pelkästään yhdestä moni olisi kateellinen. Samoihin aikoihin seuran koiravalikoima laajeni Sunnarin Saulin monirotuisella Turrella. Siitä koirasta on tarjolla vain superlatiiveja. Turre vaihtui myöhemmin jpy Hasseen, josta kehittyi verraton hirven pysäyttäjä. Tyrväisen Jarin hpu Retu oli osallisena lukuisien hirvien kaadoissa ja toimi, kuten hyvän koiran kuuluukin. Kiviojan Veli-Pekan jpy Hese ehti kunnostautua hirvien parissa aivan mallikkaasti ennen tapaturmaista menehtymistään. Nyt jatkosta huolehtii hyvään alkuun päässyt jpu Ahti. Ekmannin Keijon kkn Reko ja spn Sessi ovat jatkaneet Samposta alkanutta toimivan koiran perinnettä. Sessi oli tehokkain kaudella 2019.
Aallon Pekka muistelee erityisesti kahta koiraa, Heikkisen Hannun Tarua ja Sunnarin Saulin Hassea:
Taru oli minun aikana ensimmäinen tosi hyvin toimiva koira. Se oli sitkeä kaveri, siltä ammuttiin paljon hirviä. Kerran se oli pyhänä jäänyt metsään ja seuraavana lauantaina tuli vastaan metsässä. Heikkisen Kalle tunsi koiran, mutta ei se meinannut antaa kiinni, vaikka oli saman talon koiria, oli vähän metittynyt.
Sunnarin Saulin Hasse oli kuin ihmisen ajatus. Se haki systemaattisesti. Mutta kerran se vähän suuttui minulle. Oltiin Rekolantien ja Heinämäentien välissä. Koira haukkui, hirvi tuli lähemmäksi, jolloin Sauli sanoi. ”Menepä katsomaan, minkälainen hirvi siellä on”. Siellä oli louhikkoa ja kaikkea Heinälammille päin, mutta pikkuhiljaa se haukku läheni. Olin kuusen juurella, kun näin ison sarvipään, kuusi piikkiä. Se oli kiellettyä riistaa, isoja sarvipäitä piti säästää. Puhuin pojille puhelimeen. – ”Ette tykkää, jos ton nyt tohon ammun”. Ja jätin ampumatta. Hirvi näki minut. Koira lähti hirven perään, mutta toppas, pää kääntyi minuun päin. ”Et ampunut, vaikka tuollaiselle hollille toin”. Jatkoi sitten hirven perään ja haukku meni Leppäs Tapsalle Rekolan suon perälle. Sieltä hän sanoi, että ”en määkään ammu kun ei Pekkakaan”. Onnellisten tähtien alla oli se hirvi syntynyt.”
Mentiin siitä sitten Saulin kanssa vastaan Heinäharjun rinteeseen, mistä hirvi oli mennyt. Otettiin koira kiinni. Tarjosin koiralle makkaraa, ahne kun oli makkaralle. Mutta ei ottanut minulta makkaraa, käänsi päänsä pois.
”Ei ottanut Pekalta makkaraa”, Sauli naureskeli nuotiolla.
Tultiin sitten autolle, ja sitten otti makkaran. Rapsuttelin koiraa. Sanoin, että ”nyt olen laskenut hirvet sinun ohi, seuraava putoo, oli millainen hirvi tahansa”.
”Noinko meinaat”, Sauli sanoi.
”Sen lupasin koiralle”.
Sauli lähti siitä Pontikkalan notkoon, minä menin Sarvenperän tielle, sieltä se voi tulla. Eipä kauaakaan, kun Hasse löysi hirvet, ja ne nousivat Heinäharjuun. Otin pyssyn ja menin vähän tiestä poispäin, haukku läheni, linjalta päin se koukkasi, kuului kamala rytinä ja puhkuna metsästä, näin,
että kauhee sarvipää taas. Luvattu mikä luvattu, siihen pamautin ja putosi, yhdeksänpiikkinen.
Ekmanin Keijon hyvistä hirvikoirista Heikkisen Hannu edellä jo mainitsikin. Keijon koiramuistelot täydentävät sopivasti Hannun ja Pekan tarinoita: Hirvikoiria on ollut monellakin seuran miehellä samanaikaisesti. Niiden käytössä on jonkin verra vuoroteltu, mutta kun meillä on aika isot alueet, niin voidaan operoida kolmellakin koiralla. Useita haukkuja voi siis olla samanaikaisesti. Passit pitää laittaa hirvien suosimille kulkupaikoille ja useita kaatoja voi tulla lyhyessä ajassa. Meillä ei ole ollut sellaisia koiria, jotka olisivat kaadolla vihaisia.
Uusille jäsenillekin on sanottu, että kaadolla ei tarvitse pelätä koiria. Minulla ei ole ollut sitä ongelmaa, että koira olisi jäänyt yöksi metsään. Kaikista koirista ei voida sanoa samaa. Pystykorvissa on ollut se hyvä puoli, että ne saa melko helposti pois metsästä. Nykyiset gps-pannat ovat tuoneet melkoisen helpotuksen. Voi käydä välillä vaikka saunassa ja hakea koiran myöhemmin pois tietystä paikasta.
Hirvihaukun SM-kokeissa kävin Sampon kanssa kolme kertaa. Yhdestä reissusta jäi mieleen varsinkin erän loppuvaiheet. Tuomarina oli harmaahirvikoiramies ja karhukoiramies ja viiden tunnin erä alkoi olla loppumassa. Tuomarit alkoivat varovasti puhumaan: ”Koira pitäisi pikkuhiljaa saada pois”. Minä en puhut mitään. En reagoinut. ”Pitäisi miettiä, mistä koira saadaan pois”. Enemmän ja enemmän kehotuksia. ”Sanokaa sitten, kun erä on ohi”. Meni vähän aikaa. ”No nyt on
erä ohi”. Panin sormet suuhun ja vihelsin. Haukku loppui. Hetken hiljaista, sitten kuului hau hau. Vihelsin uudestaan ja viiden minuutin päästä koira oli auton takakontissa. Silloin harmaahirvikoiranmies totesi: ”Voi vittu, kun saisi joskus tuollaisen koiran”.
Valtatie 23 on ongelma koirien kanssa metsästettäessä. Meidän seuran koiria ei ole onneksi jäänyt auton alle. Varovaisia on oltu, kun ollaan Rekolassa tien eteläpuolella jahdissa. Passit laitetaan silloin Kaistinmäkeen. Jos hirvi ja koira menevät Kaistinmäentien ja valtatien väliin, niin silloin lähetetään sinne valtatielle sellainen mies, joka uskaltaa ottaa koiran kiinni ja tarvittaessa pysäyttää autoja. Sunnuntaina liikenne on vähäisempää kuin lauantaina. Kaikki autoilijat eivät hiljennä, vaikka hirvivehkeet päällä seisot tiellä.
Erän liittyminen yhteislupaan
Yhteislupa-asiasta oli jauhettu Petäjäveden riistanhoitoyhdistyksen kokouksissa vuosia ilman päätöstä. Viimein vuosikymmenen 1980 lopulla päätös yhteisluvasta saatiin aikaiseksi. Kokouksessa jahkailtiin jälleen kerran, josko yhteislupa taaskaan toteutuisi.
Hannu muistelee tapahtumien kulkua:
Heitin asiaa tarkemmin ajattelematta kokouksessa kysymyksen, kuka vastustaa hanketta. Yhtään kättä asian vastustamiseksi ei noussut ja asia alkoi edetä. Rehellisesti on myönnettävä, että tuskin riittävää määrää käsiä olisi noussut, jos olisin esittänyt kysymyksen muodossa: Kuka kannattaa
yhteislupamenettelyyn siirtymistä? Puoli vahingossa siis lähdettiin liikkeelle, mutta menettely on osoittanut tarpeellisuutensa moneen kertaan.
Ensimmäisiä ”testejä” yhteisluvan mahdollisuuksista tehtiin Eerojen Erän ja Aulis Karhun hirviseurueen kesken vuonna 1989. Auliksen kaatokiintiö oli pahasti vajaa ja Eerojen alueella hirviä oli vielä jahdin jälkeenkin runsaasti. Kutsuin Auliksen porukan paikalle jahtikauden viimeisellä viikolla, kun törmäsin hirvitokan jälkiin ja totesin elukoiden olevan lähes motissa. Miehiä tulikin rivakasti paikalle ja asetimme passit motin ympärille. Laskin Tiilimaan Tarun jäljille ja hetken kuluttua kuului pamaus ja kohta toinen. Flyktmanin Mikko kaatoi nuoren sonnin Valkeissuolle, mutta vasan onnistui ”väistää” toisen passimiehen ampuma laukaus. Auliksen kokonaiskaatokiintiöstä jäi puuttumaan vain vasa. Yhteisjahteja on vuosien kuluessa järjestetty myös Koskensaaren Jahdin ja Metsäkulman Erän kanssa. Kokemukset niistä ovat olleet kaikin puolin myönteisiä.
Metsästysmaista oli kilpailua
Jahtimaista oli kova kilpailu ainakin 1970-luvulla. Pyyntilupia oli niukasti ja lupamäärä perustui pinta-alaan. Rauhalan hirviporukan rajat kerkesivät pienentyä tästä syystä moneen kertaan. Enkola teki valloituksia lännestä ja Järvisen Raimo etelästä. Raja Ylä-Kintaudentieltä siirtyi Välijokeen ja etelässä Korpilahdentiestä Hirvimäestä Pahkalaan. Vuonna 1972 saalistettiin yhtä aikuista hirveä. Sama tilanne oli vuonna 1973, kun naapurimme Koskensaaren porukka joutui pitämään välivuoden vuonna 1972 ampumansa ”8-jalkaisen” hirven vuoksi. Aikuisen luvalla lipsahti nurin iltahämärissä kaksi vasaa yhdellä laukauksella.
Moni hirviseurue toimi ja toimii edelleen luvanhakijan nimellä. Näin oli laita myös vuonna 1972, kun Heikkisen Hannu liittyi seuraan ja muistelee niitä aikoja:
Ylin päätösvalta oli silloisella hirvivoudilla Eero Rauhalalla. Hän toki muisti toistaa, että ”porukka päättää”. Jäsenasioissa ja isommissa kysymyksissä seuran vanhimmat, Matti Saukko (varajohtaja) ja GAS:n metsäteknikko Erkki Maltamo olivat tukena päätösten teossa. Myöhemmin ryhmää vahvisti isäni Kalle Heikkinen. Metsästysmaiden vuokraaminen oli tuohon aikaan jokakeväinen operaatio.
Maita vuokrattiin vain vuodeksi kerrallaan. Kevättalvella Eero-pappa kaivoi paksun nipun vanhoja vuokrasopimuksia salkustaan ja jakoi vuokrausurakkaa niiden perusteella seuran jäsenille. Minulle lankesi alueeksi Liisalanperä. Hoitelin nimet papereihin käymällä tiloilla suksilla, jalan tai myöhemmin riskejä karttamatta kevytmoottoripyörällä välillä jopa hevosen reen jälkiä pitkin ajaen. Aina ei ollut onni myötä. Nimeä vuokrasopimukseen ei isännän/emännän huonon tuulen
vuoksi lohjennut. Välillä odotettiin suosiolla seuraavaa kevättä ja tuulen kääntymistä, välillä Eero löi Volkkarin tulille ja karautti konjakkipullo salkussa neuvottelemaan sopimuksen jatkosta.
Saaliin käsittely ja peijaiset
Kaadon jälkeen vasta alkaa jahdin työläin vaihe, suolistus, nylkeminen ja paloittelu. Saalis oli tapana viedä vielä 1970-luvulla sellaisenaan orteen nostettavaksi. Pistämisen kanssakin oli vähän niin ja näin. Teurastaja oli haettu kyliltä hoitamaan jälkitoimenpiteet. Omaa osaamista ei porukassa ollut, muistelee Hannu.
Isäni Kalle Heikkinen oli ollut aiemmin mukana teurastuksissa ja aloitti perinteen suolistaa hirvi omin voimin. Rauhalan Aarre puolestaan hoiti paloittelun ammattimiehen ottein. Joitakin vuosia aiemmin porukka oli odotellut pakkaskelejä ja ruhon jäätymistä. Sitten oli alkanut kirves ja saha heilua. Lopputulos oli kaukana siitä, mitä nyt vaaditaan ja osataan. Hirven suolistaminen alettiin tehdä hyvin pian metsässä ja meikäläinen aloitti käytännön tyhjentää koko hirvi sisäelimistä kurkusta peräreikään. Näin vähennettiin veren määrää nylkypaikalla ja hommat voitiin tehdä siistimmin.
Aallon Pekka muistelee, miten suolistaminen teki huonoa monille: ”Ei niinkään se veren näkeminen vaan haju ja varsinkin, jos paskamaha sattui puhkeamaan. Oksennus siinä tuli helposti.
Muistuu mieleen eräskin tapaus Pajulasta. Tyrväisen Jarin koira toi hirveä Paskolammin takaa. Minä pääsin tuikkaamaan Pajulantien varressa.
”Ammuttu on, tulee sinne”, sanoin Saulille.
”Joo, siellä hirvi makaa lammen rannassa”, vastasi Sauli.
Saulillakin tekee joskus pahaa suolistaminen, tiesin sen. Laittaa silloin usein tupakaksi. Suolistin siinä sitten hirveä ja vetäisin puukolla kurillani paskamahan puhki.
”Kappas, kun puukko lipsahti”.
”Yök, tahallasi tuon teit”, tuumasi Sauli.
Pientä pirunkurisuuttakin on ollut, täytyy myöntää. Mutta kaikki on syötävää, mitä oksentamatta suolistetaan tai sitten vaihdetaan miestä. Raiskilan Timo jatkaa selvitystä teurastuksen vaiheista: Aluksi hirvet nylettiin ja paloiteltiin Kalle Koskipään luona tuossa rannassa. Myös meidän tallissa riihen luona oli lahtivaja kuin myös Rauhalan Eeron autotallissa, Laitisella ja Mäki-Matilla. Rauhalan Aarre oli palottelussa ammattilainen, kunnes jäi porukasta pois. Myöhemmin toiminta siirrettiin meidän traktoritalliin, ja se on käytössä vielä tänäkin päivänä (2019). Traktorilla nostetaan hirvi ylös roikkumaan. Parhaimmillaan paloittelussa on ollut seitsemän hirveä samalla kertaa, Timo muistelee.
Peijaiset on järjestetty melkein aika Kintauden nuorisoseurantalolla. Alukseen Haapasen Rauha ja Rauhalan Hellin keittivät sopan saunapadassa, joka sitten vietiin talolle. Heidän jälkeensä Kelanderin Leena on jo monta vuotta vastannut hirvikeitosta. Seuran jäseniä, maanvuokraajia ja yhteistyötahoja oli alkuvuosina nauttimassa antimista lähemmäs satakunta, mutta viime vuosina lautasia on käytetty noin 70. Lihapaketteja on arvottu osallistujien kesken ja tietysti myös niille maanomistajille on annettu lihaa, joiden maalle hirvi on kaatunut. Meidän naiset ovat tosi tehokkaita näissä järjestelyissä, kehuu Timo.
Tilastoa hirvisaaliista
Seuran alkuvuosina hirvikanta oli pieni ja kaatoluvat sen mukaiset. Vuosina 1952-1978 oli anottu ja saatu 1-3 hirven lupaa. Saaliitta seurue jäi kolmena vuotena (1954,1966 ja 1967) ja vuosina 1969 ja1970 hirvi oli kokonaan rauhoitettu.
Hirvikanta kuitenkin kasvoi vähitellen siinä määrin, että vuonna 1980 riistanhoitopiiriltä tuli vaatimus anoa 50 prosenttia enemmän kaatolupia. Siispä anottiin 6 aikuisen ja 6 vasan luvat ja ne myös saatiin ja kaadettiin. Siitä lähtien luvat ja kaadot ovat pyörineet kaksinumeroisissa luvuissa. Suurin lukema vuoteen 1991 mennessä osui vuodelle 1984, jolloin kaadettiin 16 hirveä, niistä 26 puolet vasoja. Myöhemmin hirviä on kaadettu vuosittain paljon enemmän. Suurin tiedoissa oleva
lukema on 26 vuodelta 1993.
Pohjanheimon ja Rauhalan yhteenvedon mukaan vuosina 1952–1991 kaadettiin yhteensä 195 hirveä. Vuosina 1952–1987 (kaatotilasto tarkempi) kaadettiin 148 hirveä kaatoprosentin ollessa 96,7 % eli vain viisi hirveä jäi saamatta. Kaatolaukauksia on tuona neljänkymmenen vuoden aikana ampunut 18 miestä. Eniten hirviä oli 1990-luvun alkuun mennessä ampunut Hannu Heikkinen (29), sitten tulevat Aarre Rauhala (21), Pekka Aalto (17) ja Markku Kelander (16).
Kolmen viimeisen vuosikymmenen aikana on kaadettu satoja hirviä lisää. Tarkkaa henkilökohtaista saalistilastoa ei monikaan ole pitänyt. Heikkisen Hannun tilillä on runsaat 50 kaatoa, mutta Aallon Pekka ja Kelanderin Markku ovat luultavasti ohittaneet hänet jo aikoja sitten.
Yhdistyminen Petäjäveden Erämiehiin
Kuten alussa todettiin, väki vanhenee ja seuran aktiivisuus on hiipumaan päin. Vain pakolliset kuviot, jos niitäkään, tulee hoidettua. Lisää haasteita on tuonut maanvuokraustoiminnan vaikeutuminen tilojen jakamisen ja omistussuhteiden muutoksen seurauksena. Siirtyminen paperien pyörittelystä sähköiseen tietojenhallintaan vaatii työpanoksen kasvattamista ja osaamista. Näihin halu ja resurssit eivät oikein tahdo enää riittää.
Kaikki edellä mainitut seikat ovat saaneet miettimään tulevaisuutta ja toiminnan jatkuvuutta. Ajatukset saivat lisäpontta alueemme sisällä toimivan erillisen pienriistaseuran, Kintauden Erän-kävijöiden, kysellessä yhdistymis-mahdollisuutta seuraamme. Meille esitys sopi hyvin, mutta samaan aikaan (kevät 2018) kehittyi kauaskantoisempi suunnitelma liittyä yhdessä isommaksi kokonaisuudeksi seuraan nimeltä Petäjäveden Erämiehet ry.
Kyseisellä seuralla on hyvä maine, toimiva organisaatio ja sen toiminta on ollut esimerkillistä. Seura on toiminut monissa metsästys- ja riista-asioissa edelläkävijänä ja esimerkkinä muille. Työtäkin seurojen yhdistymisessä jonkun verran on ollut. Petäjäveden Erämiesten sääntöjä onkin muokattu uusiksi käsittämään hirvenmetsästyksen ja sen erityisvaatimukset. Voihan olla, että tulevaisuudessa Eerojen Erä ei tule jäämään ainoaksi hirvijaostoksi Petäjäveden Erämiesten organisaatiossa. Resurssien niukkuutta kun podetaan muuallakin pitäjän hirviporukoissa. Yhdessä voimme tehdä enemmän riistan hyväksi, säädellä saaliskantoja sopiviin mittoihin ja pitää paremmin yhteyttä maanomistajiin. Ilman maanomistajien suostumusta emme voi metsästystä ja riistanhoitoa harrastaa.
Eerojen Erä ry piti seuran lopettamiseen liittyvät kaksi kokousta vuoden 2019 aikana ja sulautui osaksi Petäjäveden Erämiehet ry:tä vuoden 2020 alussa.