Eerojen Erä
Aloitan tarinoinnin sivujuonteella Porvoosta asti. Meitä oli siellä kolme kaverusta, ja olimme suomenpystykorvien monimuotoisuudesta kiinnostuneita. Kaverit saivat hyvät hirvikoirat, mutta minä lähdin Hämeenlinnaan opiskelemaan. Sain kuitenkin mukaani hirviverisen pennun. Ajattelin lähinnä metsälintuja jahdata, mutta olihan sillä koiralla kuitenkin geenit tallella. Kun sain opinnot valmiiksi, muutettiin emännän töiden perässä lähelle Jyväskylää eli Petäjävedelle.
Sessi oli hyvä lintukoira, ja oli sillä kiinnostusta hirviinkin. Innokas kun olin, pääsin metsälle ja seuratoiminnan pariin. Kävin hirviporukoitten omissa kisoissa ja talkoissa, vaikka en ollut jäsen. Kun ei ollut hirvikoiraa, niin astutin Sessin hirviverisellä uroksella. Syntyi kaksi pentua, joista uros jäi henkiin. Se näytti jo nuorena taipumukset hirvelle. Kun kirkonkylän hirvimiehet sen huomasivat, ehdottelivat, että pyri seuraan. Kaikki seurueen miehet eivät asialle kuitenkaan lämmenneet ja se yritys tyrehtyi siihen. Eerojen Erään liittymisestä on kiittäminen Raiskilan Timoa. Timo nimittäin soitti. –”Pitääkö paikkansa, että et päässyt hirviporukkaan”. ”Näin pääsi käymään”, totesin. ”Tulisitko hänen vieraaksi Eerojen Erään, kun sulla on se koirakin”. ”Ilman muuta”, vastasin.
Silloin 1990-luvun lopulla seurassa oli hirveä hukkuva koira vain Sulasalmen Matilla. Ensimmäinen syksy Kintauden metsissä meni hyvin ja oma koirakin toimi. Ensimmäisen hirveni Kintaudelta ammuin Rekolantien varrelta Nisusalosta Matin Elmolta. Koira haukkui yksinäistä hirveä ja vain yksi hirvi oli luvasta enää käyttämättä. Olin hyvällä paikalla, mutta koira pysyi koko ajan takana ampumalinjalla, ei siinä voinut ampua. Aallon Pekka oli kauempana ja ihmetteli, kun en ammu. Heti kun koira meni alta pois puristin liipaisimesta, ja niin teki myös Pekka. Se paukku meni yli, mutta minun osui. Eerojen Erä oli pieni tiivis porukka, johon pääsin hyvin sisään. Peijaisten jälkeen pojat sanoivat, että pane paperit vetämään. Laitoin ja valitsivat jäseneksi. Se on justiin sopivan kokoinen porukka ja henki on hyvä. Joskus on pientä skismaa jäsenten valinnasta, eipä juuri muuta. Vasta Erämiehiin liittyminen parikymmentä vuotta myöhemmin aiheutti enemmän keskustelua. Se, että olen hirvenmetsästäjä, on Timon ansiota.
Haavoittuneena hirvi menee mielellään veteen. Järvestä tai lammesta on haettu useampikin saalis. Eräänkin kerran haavakko meni Paskolampeen. Jostakin haettiin jolla, jolla otus vedettiin rannalle. Liekö ollut sama kerta, kun Kelanderin Markku huomasi vielä liikettä hirven seutuvilla. – ”Sehän elää vielä”, ja meinasi ampua. Siihen Sunnarin Sauli huudahtamaan: ” Älä perkele ammu, se on koira, joka liikkuu”. Koira tosiaan ui lammessa hirven ympärillä.
En ole pitänyt lukua kaatamistani hirvistä. Tilanteita on ollut monenlaisia, mutta yksi mieleenpainuvimmista sattui Sampon haukulla. Koira haukkui sellaiseen mäenkumpareeseen. Aloin hiipiä lähemmäksi. Oli rapsakka pakkaskeli ja saappaat piti aikamoisen ropinan. Jätin saappaat mäen alle ja menin sukkasilla haukulle. Pääsin lähelle, silloin hirvi tulee kuusten väliseen aukkoon ja Sampo haukkuu edelleen, kun ammuin lavoille. Sampon haukku jatkui. Kuulin, kun hirvi kaatui. Samantien siihen aivan samaan kohtaan valui toinen hirvi kuusten väliin. Ammuin senkin samaan paikkaa. Tuumin, että mitenkähän mä löydän sen toisen. Toisen luonahan on Sampo. Onneksi Leppäsen Tapsan Pete-koira meni sen toisen hirven luokse. Kun suolistin sitä Peten vahtimaa ja nostelin maksat ja muut sivulle niin työnsin samalla osille pyrkivää koiraa kauemmaksi. Sepäs purikin minua käteen, vaikka ei koskaan ole ollut vihainen. Varmaan hermostui ja otti nokkiinsa, kun koko ajan sitä tökin.
Olen minä ampunut samalta paikalta kolmekin hirveä. Siinä tilanteessa Sampo oli vienyt yhden hirven kauemmaksi ja se ammuttiin sinne. Samalla kertaa oli lähempänä myös Sulasalmen Matin Elmo, joka oli saanut hirvistä haukun. Matti lähti Elmon haukulle, minä jäin läheiselle aukolle ja olin melko varma, että siihen ne tulevat. Ja niin sieltä tuli emä ja kaksoisvasat. Ensimmäisen ammuin sinne kauemmaksi. Ilmeisesti laukauksen ääni jotenkin kaikui niin, että emä ja toinen vasa lähtivät tulemaan kohti. Ammuin toisen vasan, jolloin emä jäi 50-60 metrin päähän ihmettelemään. Vhf:llä sanoin jahtipäällikölle Aallon Pekalle, että on kaksi vasaa nurin, mitä tehdään emon kanssa. –”Ammu se”. Ja minä ammuin. Mutta kun niitä suolistin, niin tuumin, että en koskaan enää ammu kolmea hirveä samaan kasaan. Se oli sitä aikaa, kun kantaa ammuttiin alas ja myös tuottavia naaraita kehotettiin ampumaan. Yleensä emä jätetään henkiin, mikä on nykyisinkin periaate.
Kun olen ollut koiramiehenä, niin en ole ollut kovin ahne ampumaan. Olen pyrkinyt tuuppaamaan hirviä passiin. Muistuu Välijoelta mieleen tapaus. Siellä oli suolle kaivettu paljon uusia ojia. Silloin vielä ojan yli pääseminen ei ollut mikään ongelma, nykyään aika mahdotonta. Sampo haukkui lehmää suolla. Sanoin pojille, että niin paljon on ojia, että minä en ammu. Sanoivat: ”Ammu vaan, aina on hirvi saatu pois”. ”Ja minähän en ammu”, tuumin. Hiljaa ajoin hirveä edellä kohti passimiehiä. ”Olkaa passissa vaan”. Tuuppailin hirveä ja koiraa eteenpäin. Tiesin, että Aallon Pekka oli kohdalla. Sanoin Pekalle: ”Nyt saat poistaa varmistimen”. Ja kohta sanoin puhelimeen: ” Nyt voit nostaa poskelle”. Ja hirvi saatiin.
Muistan taas kerran, kun kaksi koiraa haukkui, Sampo ja Pete. Olin mäen päällä kuin amfiteatterissa. Näin, kuinka hirvi tulee hitaasti, koirat molemmin puolin. Selostin pojille tilannetta. ”Nyt tulee hirvi, pikkuhiljaa kävelee”. ”Ammu nyt jumalauta”. Minä vaan selostin tilannetta radiopuhelimeen, ei minulla ollut kiirettä. ”Nyt täytyy lopettaa, pitää ampua välillä”. Ja ammuin. Se kaatui, mutta nousi ylös. Tiesin, että osuin hyvin. Hirvi kuitenkin seisoi vielä. Pojat tulivat siihen. ”Perkele, sehän seisoo vielä. Ammu uudestaan sitä tai me ammutaan”. ”En ammu”. Kävelin hirven viereen ja tönäisin sen nurin.
Hirvijahdissa on paljon enemmän työtä kuin muussa metsästyksessä. Kaadon jälkeen työ vasta alkaa: suolistaminen, maastosta pois kuljettaminen, nylkeminen, paloittelu, paikkojen siivoaminen ja pakastaminen. Nuorilla kolmekymppisillä on usein muutakin tekemistä. Jotkut käyvät myös maksullisissa jahdeissa, joissa ei ole velvoitteita. Sellainen ikäluokka melkein puuttuu hirviporukoista. Jokunen vuosi sitten, kun vedettiin viiteen mieheen vasaa metsästä, niin sanoin että kyllä tämä on pojat kuoleva ala, niin mitä me saadaan metsästä viiden vuoden päästä.
Seurat tekevät omia lahtivajoja, ja niistä on yleensä velkaa. Jos olisi vähän isompi tila, niin sitä käyttäisivät useammat porukat. Jos vielä olisi kaupallinen yritys, joka tarvittaessa käsitteli lihat metsästäjille suoraan vakuumiin, niin johan homma helpottuisi. Tämä alentaisi kynnystä lähetä mukaan hirviporukoihin. Myös ikääntyneet pysyisivät mukana. Valtiovallan ja lakien tulisi tulla tätä vastaan. Myös tilalliset voisivat käsitellä tällaisissa tiloissa omia lihojaan hirvisesongin ulkopuolella. Ammattimainen leikkaaja kun vielä olisi paikalla, niin homma sujuisi.