Terho Niiles
Erämiesten toimintaan on aina kuulunut jäsenten ampumaharrastuksen vaaliminen ja kehittäminen. Itse olen ollut mukana vuosikymmeniä, ja onkin mieluista nähdä kuinka silloiset pojanvesselit kolmen vuosikymmenen takaa, nuo, jotka ujoina ja arkaillen pyrkivät ampumaharjoituksiin mukaan, ovat nyt seuratoiminnan kantavia voimia ja ampumamestareita. Hymyillen, kieltämättä vähän kaihotenkin muistelen niitä aikoja, jolloin noille pojille oli minun voittamiseni jollain lailla merkkitapaus.
Tulin nuorena miehenä joskus 1960-luvun alkupuolella mukaan seuran ampumatoimintaan. Silloin pitäjän ampumavaltikkaa pitivät lujasti otteessaan Möttölän Valto ja Peltosen Erkki. Onnistuin kuitenkin melko nopeasti horjuttamaan heidän asemaansa vieden mestaruuden aina silloin tällöin. Kuusikymmentäluvun loppupuolella meillä oli tapana vierailla usein myös Keuruulla, jossa järjestettiin viikoittain kilpailut sekä haulikossa että hirvessä. Viikkokilpailujen perusteella sitten jaettiin kuukausittain kiertävät kiertopalkinnot. Seuran ampumaurheilun ydinporukaksi oli tuolloin muodostunut minun ja veljeni Kyöstin lisäksi Karhun Aulis ja Pussisen Martti. Useimmiten joku meistä tuli palkinto taskussaan noilta reissuilta. Minäkin onnistuin, jopa useamman kerran, saamaan kuukautisen hirvipatsas kiertopalkinnon mukaani. Lisäksi meillä oli noilla reissuilla vielä kova keskinäinenkin kisa; heikoimmin pärjännyt joutui ostamaan Keuruun Autotalolla paluumatkalla porukalle kahvit.
Erämiesten ampujat Jyväskylässä ihmeteltävänä
Seuramme liittyi joksikin aikaa Suomen Ampujainliiton jäsenseuraksi, ja tämän myötä avautuivat myös laajemmat kilpakentät käyttöömme. Muistan kuinka ensimmäisen kerran menimme Jyväskylään Keski-Suomen Ampujien hienolle radalle piirin hirvimestaruuskilpailuihin. Olimme tottuneet metsästysaseillamme ampumaan suomenhirveä 75 metrin matkalta kymmenen laukauksen kilpailuina. Täällä kuitenkin ammuttiin saksanhirveä 100 metrin matkaltaja 50 laukauksella, tosin siten, että alkukilpailuna ammuttiin 20 laukausta ja kaksitoista parasta pääsi jatkamaan loppukilpailuun, jossa ammuttiin 20 plus 10 laukausta. Alkukilpailu muodosti myös seurojen välisen joukkuekilpailun. Vähän oudoksuen katselimme kilpakumppaniemme varusteita. Pienikaliiberiset ratakiväärit hienoine tähtäinlaitteineen niillä oli ja ampujaintakit, hatut merkkejä täynnä.
Herätimme pientä hilpeyttä omilla varustuksillamme. Useampikin kävi muun muassa ihmettelemässä ääneen Kyöstin pystykorvakivääriä. Kovin pieneltähän se saksanhirvi todella näytti 100 metrin päästä sotapyssyn avotähtäimien takaa katsoen.
Emme olleet koskaan aiemmin moista otuksenkuvaa ampuneet, joten sopivan ennakon löytäminen tuotti aluksi vaikeuksia. Kävimme kukin vuorollamme radalla ja kanssakilpailijoiden ilmeet muuttuivat kilpailun myötä suhteemme paljon totisemmiksi. Niinhän me loppujen lopuksi ammuimme joukkuekilpailussa parhaan tuloksen, tosin jaetun sellaisen. Jonkun meille selkiytymättomän pistelaskusysteemin tuloksena meille kuitenkin jaettiin hopeamitalit. Minä onnistuin meistä Erämiehistä parhaiten alkukilpailussa ja pääsin jatkamaan loppukilpailuun. Loppukilpailussa tuntuma ammuntaan vain paranija niinpä ammuntojen lopuksi pakkasin vielä mitalin henkilökohtaisessakin kilpailussa. Vaikka menestystä tuli näissä Ampujainliiton kisoissakin, emme kuitenkaan jostain syystä oikein innostuneet enemmälti asialle. Siihen saattoi vaikuttaa se, että pidemmän päälle menestymiseen olisi tarvittu omat erikoiskiväärinsä ja harjoiteltavakin olisi aina Jyväskylässä asti. Suuresta laukaisumäärästäjohtuen homma olisi ollut hupa panoksille ja tullut siten kohtuuttoman kalliiksikin.
Niinpä jatkossa jätimme nämä Ampujainliiton kilpailut ja keskityimme tuttuihin metsästysammuntoihin.