Alpo Korpela
Linnustuspäivä 1950-luvun puolivälissä
Työpaikkaruokalan pöydässä käytiin innokasta keskustelua metsästyksestä yleensä ja metsoista erikseen. Joku väitti eilen ampuneensa mehton, joka painoi “kuuvetta killoo “. Mutta sitten alkoi jutut kiinnostaa jo minuakin, konttorimiestä, kun eräs pöytäseurueesta kertoi nähneensä kuusi homenokkaa Syrjäsen kankaalla. Toinen taas puhui neljästä, aivan toisella puolella pitäjää esiintyneestä tokasta. – Ja kaikki vanhoja … Järvisen Erkki epäili, että paikkakunnalle oli muuttanut suurempi määrä metsoja, koska hänkin oli ampunut syys-soitimella kolme vanhaa Sepposen maalta, – ja sinnekin oli vielä jäänyt useita, jotka eivät “laulaneet “.
Meninpöytään virvoitusjuomapulloni kanssa, ja kun ruokatunnista oli vielä puolet jäljellä, yritin saada keskustelun jatkumaan. Ja mistäpä se parhaiten, kuin että väittämällä jotakin… Niin kuka se on ampunut Keski-Suomesta metson, joka painoi yli viisi kiloa. – Hiljaisuus. – Minä vaan meinaan, että ostan kaikki yli viisikiloiset korkeaan hintaan, kun pitäisi yksi saada täytetyksikin, ennen kuin loppuvat. Tuo Sinä Väinö nyt ensihätään minulle se “kuuvetta killoo” painava. Väinö oli mietteliään näköinen ja sanoi sitten: “Tuli suolistettua jo… ” Kaikkia vähän hymyilytti, mutta minä jatkoin: No joo, onhan tätä syksyä, mutta tarjoukseni on voimassa toistaiseksi.
Pöytäseurue alkoi hajaantua, mutta Vainion Eero jää vielä.
-Onkos Sun luodikko kunnossa, kysyi hän minulta.
-Kyllä se on aika mukavasti käynyt tänä syksynä. Olen ampunut kolme teertäkin melko pitkiltä matkoilta, mutta täytyy myöntää, että ohikin on mennyt. -Koska aiot viettää jäljellä olevan lomasi?
-Kun arvais nuo kelit. Loppuisi tuo alinomainen tuuleminen, ja kyllä tuo sataminenkin saisi jo riittää.
-Jos nyt lähiaikoina pidät, niin ehdotan Syrjäsen mutkaa. Minä ne näin, kuusi yhdessä kasassa ja vielä yksinäisiäkin kaksi. Eero oli sovittanut luodikkooni uudet tähtäimet, ja oli sen vuoksi kiinnostunut aseen käynnistä.
Palasin konttoriin mietteissäni, mutta mielessäni olin jo hiippailemassa metsojen perässä. Niinpä otinkin puhelun pääkonttoriin esimiehelleni ja sovimme, että lomani on lokakuun loppuosa 20p:stä alkaen.
Maanantaiaamu oli sumuinen, mutta tyven. Kävelin rantaan ja suunnittelin reittini siten, että veneellä yli järven ja järven takana kulkevia harjuja pitkin Syrjäsen kankaalle, ja soiden reunoja noudatellen takaisin. Tämä lenkki tekisi suorin matkoin viitisentoista kilometriä, mutta eipähän se siihen jää kun mutkat otetaan huomioon. Parin kilometrin päässä on Koivulammen sivulla suo, johon olisi ehdittävä siihen aikaan, kun aurinko nousee, jos joku teeri sattuisi lentämään. Ja ehdinhän minä, vaikka eipä tuo auringon syrjä tänäkään aamuna näkyville tule. Asetun kuusen juurelle istumaan. Sopivalla hollilla on ainakin viisi männynkäkkärää, joihin sopisi teerien istua aamutuimaan. Xhauhaa, xhauhaa. Koitan matkia teerikukon haastetta. Lammen takaa tulee kimakka luodikon laukaus vastaukseksi. Onhan täällä muitakin, vaikka onkin arkipäivä. No onpahan teerillä liikettä. Fi-fi-fi-fi, kolme teeriä lentää ylitseni, ja istuvat kuin istuvatkin odottamaani paikkaan. Ku, – ku, – kuuluu yksi “rupattelevan “. En löydä sopivaa ampumapaikkaa, mutta kyllä tästä nyt vaan täytyy yrittää. Tuo on ainakin kukko. Pahaa enteilevä hiljaisuus j a sitten laukaus. Moksaus merkitsee osumaa ja niinpä teeri tulee velttona alas. Toiset häviävät kuin taikaiskusta. Kävelen saaliini luo, lintu on eloton mustan nokan on täyttänyt punainen veri.
On niin kuin helpompi olo. Nyt voin jatkaa kaikessa rauhassa, ja suunnitella reittiä eteenpäin. Tuostahan se lähtee vanha polku Syrjäseen päin. Sumu on noussut jo ylemmäksi ja päivä on kun onkin selkeämpi eilistä. Olen taivaltanut ainakin kilometrin ja mitään ei ole tapahtunut. Istahdan muurahaispesän kupeelle kuuntelemaan.
Koiran haukunta kuuluu edestä päin, mutta oikealle Syrjäsen suunnalta. Kenenkähän rakki siellä nyt räkyttää. Haukkuukohan oravaa. Ei, mutta sehän etenee. Vasta silloin muistin, että täällähän on hirvenmetsästys menossa. Onneksi se on naapuripitäjän puolella. Minusta tuntuukin vain hyvälle, sillä hirviporukkahan se pelottelee metsot Syrjäsen kankaalle.
Kävelen taas kilometrin verran, kun ryminä vasemmalta puoleltani alkaa. Edessä vasemmalla on suo, juoksen sen laitaan nähdäkseni montako olin pelottanut lentoon. On niitä ainakin neljä, kun ne mennä viuhottavat suon yli, mutta juuri poispäin Syrjäsen kankaalta ja kohti hirvenmetsästysaluetta. Harmittaa, kun peräänkään ei voi lähteä. Siellä ne varmaan istuvat pitkissä männyissä kuusikon takana …Kun siitä sitten jatkan muutama sata metriä, nousee suoraan edestäni raskain siiveniskuin yksinäinen vanhus, sekin ensin suolle päin, mutta kaartaa kuin kaartaakin takaisin harjun suuntaan. Sillä kohtaa on suossa lahdeke, joka pistää harjun sisään. Siihen on kaivinkone viime kesänä vetänyt syvän ojan. Ei ole ylityskohtaa, mutta otan luodikon vasempaan käteeni, vähän vauhtia ja loikkaan. Silloin se tapahtuu. Ponnistusj alka luiskahtaa, ja ilmalento jää lyhyeksi. Luodikon piippu töksähtää saveenja heilautan itseni takaisin samalle puolelle, mistä olin tullutkin. Katson heti piipun suuta, se on täyttynyt savella. Miten juuri tästä selvitään … “Kaikkiakin “, olisi eno-vainaa sanonut, ankara metsämies hänkin. Kävelen ojan päähän ja sieltä kovalle maalle.
Ei ole puhdistuspuikkoakaan mukana, se pitäisi aina olla… Otan pienen kuivan oksan kuusestaja kokeilen, kuinka paljon savea on piippuun mennyt. Se on sen verran vetelääkin, ettei se tikulla pois lähde. Repun taskussa on onki. Siitä saan nailonsiimaa. Lukko pois ja pujotan siiman piipun läpi, ja sidon sii- hen paperinenäliinan kappaleen. Varovainen veto piipun läpi tuottaa melko hyvän tuloksen.
Vaikka mielessä on koko ajan harjuun noussut homenokka, täytyy vetää vielä toinenkin tukka. Nyt saa kelvata ja kyllä se on aivan puhdas …
Lähden etenemään suon laitaa, otan sitten vasta oikealle, kun arvelen olevani sillä kohdalla, missä lintu hävisi metsän sekaan. Mutta siinäpä avautuukin rajalinja. Se on varmasti lentänyt tätä pitkin. Muistan maaston entisestään, ja muutaman sadan metrin päässä näkyykin kallio ja sen oikealla puolella on muutamia vanhoja siemenpuita. Jospa se siellä … Etenen linjaa mahdollisimman äänettömästi. Hikinorot valuvat pitkin poskipäitä, posket hehkuvat. Maasto alkaa kohota. Tulee mieleen velimiehen neuvo: “Lintu kunnioittaa aina ryömivää miestä” …
Niinpä aloitankin konttaamisen kohti kallionharjaa. Jo näkyvät ne siemen- puutkin, käyn katseellani läpi niiden latvoja. Meniköhän se kuinkakin pitkälle, vai pysähtyikö ollenkaan. Jospa se vaihtoi paikkakuntaa… Siinä kallion päällä on kaatuneen puun juurakko. Konttaan sitä kohti. Pääsen sen taakse, nyt olen hyvässä suojassa ja nyt on hyvä ampumapaikkakin. Aloitan huolellisen tarkastelun puu puulta ja latva latvalta. Siinä se on. Vain kaula ja iso pää työntyvät esiin latvan seasta. Nyt vain kaikki seikat huomioon. Sillä linjalla ei ole muita mäntyjä, joten en voi erehtyä matkassakaan. Luodikolle löytyy sopiva tuki. Varmistin pois, pyssy suoraan, ja tähtäys voi alkaa. Jos kerran kaula näkyy noin paljon, täytyy selkä olla tuossa noin… Matkaa on toistasataa metriä…Mieluimmin ylös kuin alas, neuvoi velimies… Vaikka ” käynkin kuumana”, muistelen aikaisemmin tehtyj ä virheitä. Se on nyt kohdalla, sydän pampattaa, hengitys pysähtyy …PAM
Sellainen rätkäys kuuluu, ei oikein selvä moksaus. Lintu lähtee liikkeelle kuin halvauksen saaneena, lyö nopeasti, mutta samalla vaisusti siivillään ja etenee matalalla, menettäen jatkuvasti korkeutta se häipyy näköpiiristäni. Kuuntelen tarkkaavaisesti. Valtava ryminä kuuluu, ja tiedän, että se on pudonnut…
Äänen suunta selville, mutta juuri kun olen nousemassa, kuuluu huminaa ja raskaita laskeutuvien lintujen siiven iskuja. Melkein joka latvassa istuu metso. Nopea latausliike ja noin 60 metrin päässä oleva lintu on jyvällä. Puristus liipaisimestaja taas PAM Metso suistuu alas ja kaikki muut pakenevat, ainakin kymmenen …
Vanha homenokka on puun juurella. Suolistan sen ja laitan teeren viereen, teeren, joka on jo kangistunut ja näyttää perin vaatimattomalta ison linnun rinnalla. Takaisin ampumapaikalle ja suunta ensimmäistä etsimään. Vaikka olen varma sen alastulosta, en vielä usko löytäväni sitä. Monesti olen saanut pettyä…
Kun olen edennyt kolmisensataa metriä, tulee eteeni vanha niitty. Sen ojat ovat jo ummessa ja niiden paikan voi arvioida vain pitkien koivun raaskujen ja pajupuskien suunnasta. Otan repun pois ja aloitan järjestelmällisen etsimisen. Tässä onkin hyvä etsiä, sarka kerrallaan. Kun eräästä koivusta leijailee alas siniharmaa iso höyhen, tiedän, että se ei ole kaukana. Suunta on ainakin oikea. Riemastus on valtava, kun siinä lähellä ojanreunaa parinkymmenen metrin päässä se “rotkale” on, siivet levällään. Sen veltot jalat heiluvat, kun nostan sen ylös kaulasta. Voi valtava miten suuri pää, sanon puoli ääneen ja lähden reppua kohti. Tämä täytyy punnita, suolistus saa nyt jäädä.
Kiitollinen mieli täyttää sisimpäni …
On jo iltapäivä. Syön voileivät ja j uon kahvin. Edessä on vielä ainakin kuuden kilometrin matka veneelle ja painava reppu kannettavana. Muistan voimalinjan, joka vie melkein veneelle asti. Ehkä sitä on helppo kävellä, eikä tule turhia mutkia.
Kun matkaa on vielä jäljellä, silmäni osuvat linjapolulla olevaan ruskeaan kasaan. Se on lankaan lentänyt teerinaaras. Painelen sitä rinnan kohdalta ja se on vielä aivan lämmin. Otan sen mukaan, roikotan sitä loppumatkan jaloista, reppuun sitä ei kannata enää tunkea. Ajatuksiin nousee miehet siellä ruokalassa…Mitenkä näitä asioita kerrotaan… Taitaa olla viisainta olla hiljaa ja unohtaa päivän tapahtumat…Valokuvaajan voisi pyytää…
Olen lopulta kotona. Latelen linnut verannan pöydälle ja kutsun vaimoani katsomaan. Hän ei ole uskoa silmiään, mutta mikäpä muukaan auttaa… Puntarikin on käytössä. Mutta vaikka toinen oli niin isopainen ja muutenkin komea, se painoi vain 4,5 kg. En tiedä sitten missä niitä lentää, jotka painavat “kuuvetta killoo”. Tiistaina lepäilin, mutta keskiviikkona olin taas järven takana. Löysin teeriparven, jossa on lähes sata yksilöä. Se oli sen päivän “surma”. Neljä kukkoteertä oli illalla verannan pöydällä rivissä…
Kuva Ilmi Korpelan arkisto.