Eerojen Erä
Jo nuorukaisena Markku pääsi tutustumaan metsästykseen isänsä kanssa asuessaan Petäjäveden kirkonkylällä. Ensimmäinen onnistunut riistalaukaus on säilynyt hyvin Markulla muistissa:
Olin 14 vanha, kun ampusin ensimmäisen jäniksen. Olin pyssyä isälle kantamassa Huttulan suunnalla ja siellä tuli jänis vastaan, ampusin sen pois. Meillä oli silloin hyvä ajokoira, Auvilasta lähtöisin. Ei paremmasta väliä. Toisella kerralla, kun olimme metällä, isä, minä ja Ville-setä, niin tuoreella lumella ei nähty jälen jälkeä. Mutta kun koira pisti päänsä lumeen, niin alkoi jälkien hajua löytyä. Me ammuttiin sillä reissulla kaksi jänistä. Oli siellä sitten samana päivänä toinenkin metsämies radan varressa koiransa kanssa. Valitteli, että ”eipä ole jänikset liikkuneet”. – ”On ne, meillä on jo kaksi repussa”, sanoi isä.
Markku asuu nykyään Jämsänkoskella, mistä ajelee syksyisin Kintaudelle hirvijahtiin. ”Kintauden hirviporukkaan päädyin, kun Raiskilan Timo minut houkutteli ensin ajomieheksi ja 1976 jo pyssymieheksi. Puolisoina meillä on sisarukset, minulla on se isompi. Olin silloin juuri muuttanut Jyväskylään”.
Markun ensimmäinen hirvenkaato tapahtui Kauhalahden suunnalla ensimmäisenä syksynä, ja tapahtui suunnilleen näin:
Timo oli passissa parinsadan metrin päässä ja siellä oli joitakin poikia kaverina ja kuului pölpötystä. Arvelin, että eivät ne hirvet ainakaan sinne juokse. Olin juuri aikeissa mennä kyykkypaskalle, kun samassa siitä lensi parvi teeriä ja arvelin, että jotakin muutakin voi olla tulossa. Ja niin tulikin. Emä ja vasa tulivat ensin ja samasta kohtaa tuli sarvipää perässä. Minä ampsin sen sarvipään. Ensimmäinen taisi mennä yli, mutta toisella kippasi. e oli 17.lokakuuta 1976 ja hirvellä painoa 146 kilogrammaa. ”Kun tulin pelipaikalle, niin Markku nosteli housuja, oli justiin ampunut hirven”, Timo muistelee yli neljänkymmenen vuoden takaista jahtia.
Se oli veikeä tapaus. Puukko-Pekalta eli Mäkisen Pekalta Oiniemestä olin ostanut vanhan 82-mallin armeijan pyssyn, josta oli sorvattu hirviase. Olen huomannut, että kun hirvi tulee, se ei tee minulle jännitystä.
Oltiin sitten kerran metällä Heinämäen tien varressa. Menin sinne kalliolle passiin. Ekmanin Keijo viestitti Korpilahden rajalta, että nyt lähti hirviä tulemaan. Kohta näinkin kalliolta, että puskat heiluu, sieltä ne tulee. Ammuin vasat siihen ja sitten vielä emän samaan kasaan, eli kolme hirveä samaan kasaan. Antoivat paikalle nimen Markunkallio.
Yhden hirven ammuin tosi pitkältä matkalta. Se tapahtui tuolla Rekolantien varressa. Siellä oli semmoinen torni, jossa olin passissa. Huomasin jotakin liikettä, meneekö siellä hirvi vai ei. On se hirvi, tulee näkyville, seisahtuu aukolle ja minähän rojautin. Ekmanin Keijo siitä myöhemmin torumaan, että ei niin kaukaa saa ampua. Mittasivat matkan laserilla, ja siitähän oli 287 metriä.
”Teepäs se uudestaan”, yllyttivät miehet.
No, Markku vei taulun sinne lähes 300 metriin ja ampui taas keskelle. Uskottava oli. Armeijassa tark´ampujan koulutuksen saanut on Markku.
” Ei ole ollut sattumaa, että on niin hyvin tippunut”, vahvistaa Timo.
Ei tästä ole montaakaan vuotta, kun oltiin Välijoella. Hirvi veti sieraimiin ilmaan 150 metrin päässä, kääntyi sopivasti, mikähän sille tulikaan, ja siinä ammuin. Metsän reunaan kaatui. Ei meinannut löytyä reikää, mutta löytyi lopulta takakonkasta. Luoti meni takakonkkaan, liikkuvaan hirveen kun ammuin niin jäi taakse. Toisella kertaa taas yksi laukaus meni mäntyyn, kun kerran vasaa juoksuun ammuin. Kaksi hutia muistan kaikestaan. Kollon tuuria on ollut. Metässä voisi sattua mitä vaan, tuumii Markku.
Kahvittelun lopuksi Markku sanoo, että ”mulla on yks vanha pyssy. Haluatko nähdä? – ”Tottakai haluan”. – ”Se on pimee pyssy tai oli pimee”. Porvalin Martti sanoi: ”Saat siihen luvat, mutta älä kuitenkaan kerro sen alkuperää. Sano vaan, että se on isän mukana kulkeutunut”. –Se on sellainen, jolla jenkit ampuivat intiaaneja. Se on siis Wincester. Vein pyssyn poliisille Jämsään, jossa se oli pari viikkoa, kun ne ehti siihen kaliiberia. Ja niinhän ne luvan kirjoittivat siihen pyssyyn.
Jaa, kuinka sen pyssyn oikeasti sain. Niin siinä kävi sillä lailla, että oltiin purkamassa erästä vanhaa hirsirakennusta. Pyöräkuormaajan kuski löysi pyssyn sieltä tallin alta. Se toi minulle sitten myöhemmin niitä hirsiä polttopuiksi. Siinä jutellessa se kysyi:
”Kenen tuo moottoripyörä on”.
”Minun se Jawa on”.
”Myy minulle”.
”En myy, mutta vaihdan siihen pyssyyn”.
Ja niin tehtiin vaihtokauppa. Poikamme oli silloin pikkuinen ja veti sitä perässä. Sanoi, että tämä on minun hirvipyssy. Painava ja isoreikäinen se pysy on. Sain siihen jostakin muutaman paukun, mutta en ole metsässä käyttänyt, että sellainen tapaus.