Metsästys Petäjävedellä ennen erämiesten aikaa
Paavo Niiles
Eränkäyntiaika
Eräkausi eteläisessä Suomessa viittaa ajanjaksoon, jolle on ollut leimallista eränkäynti siinä määrin, että se on ollut harrastajansa taloudessa tärkeää. Muinaishistoriassa kalastuksella ja metsästyksellä on ollut taloudellisesti tasavertainen asema kaskenpolton, peltoviljelyn ja tervanpolton rinnalla.
Petäjävesi kuului alun alkaen Jämsän suurpitäjään, ja sen alueita kuului keskiajan lopulla hämäläisten eränkäyntialueisiin. Täällä tiedetään sijainneen 1400 – 1500 -luvuilla muun muassa pälkäneläisten, saarioislaisten ja jämsäläisten talojen eräsijoja. Samaan aikaan täällä oli jo paikkakunnan ensimmäinen pysyvä asutus, Rukoila, Jänis- Mommio nykyisen Pengerjoen Jänismäellä.
Erätalouden merkityksestä Hämeessä kertoo se, että aikojen kuluessa syntyi erityinen ammattisanasto, jossa puhuttiin muun muassa miehenmetsästä, päiväkunnasta, pilkanmaista ja miehenosasta. Eränkäynti perustui ikivanhaan käytäntöön; metsälle lähdettiin tiettyyn vuodenaikaan säännöllisesti, samaan tapaan kuin kivikauden ihmiset muuttivat asuinpaikkaansa vuodenaikojen mukaan.
Eräretket pohjanperille
Ensimmäiset tiedossa olevat, nykyisen Petäjäveden seudun eräalueiden asiakirjat ovat peräisin 1500-luvun alusta. Pohjois-Suomen laamanni Henrik Steeninpoika vahvisti tuolloin rajaselvityksen Saarioisten eräalueista vuosilta 1503 ja 1522. Alueen pohjoisraja kulki Lempaatsuonsaaresta Salosjärven eteläkulman kautta Vieremänsyrjään (Syrjänharjun eteläpää), Hirsikankaan kautta Merosjärven eteläpäähän ja sieltä Pohjastenjärveen (Petäjäveden ja Jyväskylän maalaiskunnan rajalle). Rukoilan talon ja Saariosten eränkävijöiden maat ovat nykyään pääosin Petäjäveden Erämiehet ry:n vuokraamina metsästysmaina.
Hämäläiset eränkävijät varustautuivat eräretkilleen heti jäiden lähdettyä. Kotiin jäivät naiset, lapset ja vanhukset hoitamaan vähäisiä maanviljelystöitä.Lähikylien mie- het kokoontuivat suuriksijoukoiksija suuntasivat matkansa pohjanperille kirkkoveneen tapaisilla suurilla veneillä. Mukana oli kokeneita erämiehiä,j otka tunsivat tarkoin jokai- sen niemen ja jokaisen reitin matkan varrella. Matka taittui soutamalla ja vetämällä veneet kannasten yli. Kun matkaa oli tehty viikko, saavuttiin jo Petäjäveden vesistöjen varsille, josta kukin hajaantui omalle eräsijalleen.
Karhunahtaan perinteikästä karhumaisemaa Töysänperältä. Kuva Pentti Valkeajärvi.
Eräveneessä oli jo menomatkalla suuri lasti, sillä pitkällä matkalla tarvittiin paljon evästä, perillä pyydyksiä ja eräkaskiin siemenviljaa. Lammilta vuonna 1520 lähteneitten erämiesten matkatarvikkeista on säilynyt tavaraluettelo. Neljä erämiestä oli pakannut matkaan muun muassa 30 leiviskää leipää, 3,5 karpiota rukiita, 5 karpiota rukiita hevo- sen vuokraksi, 4 karpiota jauhoja, 6 karpiota ohria maltaiksi ja jauhoiksi, 2 karpiota papuja, 2 leiviskää lehmänlihaa, sianlihaa, voita ja 4 leiviskää suoloja. Kalastustarvikkeiksi miehet olivat ottaneet 19 koukkua, 2 nuottaa, ahkion pohjan, padan, kattilan, 2 halkokirvestä, 12 rautakappaletta atraimiksi, ja vielä henkilökohtaisina varusteina 12 karvakenkäparia.
Kalastuksessa erämiehet käyttivät nuottia, rysiä, lanoja, verkkoja, mertoja, katiskoita ja onkia. Halutuimpia saaliita olivat lohet ja lahnat. Metsänriistaa pyydettiin nuolilla, mutta karhuja varten piti mukana olla keihäitä, kurikoita ja teräsjalkajousia. Kalastuksen ja metsästyksen ohella erämiehet polttivat kaskea ja tervaa sekä verottivat lappalaisia. Raudan nostojärvistä saattoi sekin kuulua eräretken toimiin.
Asutus syntyy eräalueille
Petäjäveden ensimmäinen pysyvä asutus, Ruchola eli Rukoila, Jänis-Mommio syntyi 1400-luvulla nykyisen Pengerjoen Jänismäelle Pengerjoen vesistön varrelle jo eränkäyntiaikaan. Rukoilaa ympäröivät ensimmäiset sata vuotta hämäläisten ja Kangasalaneränkävijöidenmaatainavuosiin 1554- 1566, jolloin syntyivät Kintauden, Kuivasmäen ja Petäjäveden kylien talot. Ensimmäiset asukkaat Jänismäelle tulivat nimikkeistön perusteella Hämeestä, nykyisten Hauhon ja Lammin kuntien seuduilta. Siitä kertovat esimerkiksi nimet Rukoilaja Mommio, jotka löytyvät myös ko. alueilta. Savolaisten asutuksen laajeneminen idästä 1500-luvun loppupuoliskolla lisäsi talojen määrän 1600-luvun vaihteessa Petäjävedellä neljääntoista. Eränkäyntiajasta kertovat monet nykyiset paikannimet, kuten Teerijärvi, Pirttijärvi, Lihamäki, Karhunahas, Metsokivi, Lempaatsuo, Vieremänsyrjä, Kotanen, Majaniemi, Saloksenlahti ja Salos.
Talollisille vapaus metsästykseen
Eränkäyntiajan loputtua tultaessa 1600-luvulle talolliset ja heidän alustalaisensa harjoittivat edelleen metsästystä. Peltoviljelyn saadessa jalansijaa metsästys pysyi yhä merkittävänä elinkeinona, josta saatiin lihaa ja nahkoja omaan käyttöön sekä myyntiin. Metsästykseen tuli 1600 – 1900 -lukujen välillä joitakin rajoituksia. Vuosina 1647 ja 1664 annettiin uudet metsästyssäännöt, jotka muun muassa antoivat Suomen asukkaille aateliston ohella oikeuden metsästää suurriistaa.
1700-luvun lopulla koitti ns. vapauden aika. Metsästystä koskevat määräykset uusittiin vuonna 1789, jolloin perintötalollisille annettiin määräys “kalastuksen, metsäs- tyksen ja eläinten pyynnön suhteen, kaikessa yhtä järkähtämätön omistus- ja yhtä vapaa hallintaoikeus kuin aatelisilla vapaataloon, erioikeuksien, lain asetuksien mukaan.”
Karhu raateli pojan 1850-luvun alussa
Vähämäen Mehtovuoren torpanpoika Mikko Eljaksenpoika oli noin 10-vuotiaana paimentamassa lehmiä Töysän talon Hiekkaniitun laidassa olevalla Kolakankaalla 1850- luvun vaihteessa.
Alueella oli suuri kaadettu kaskialue, jota ryhdyttiin polttamaan Mikko Eljaksenpojan ollessa lähistöllä paimenessa. Kaskialueelta oli karhu noussut makuulta savua ja tulta pakoon ja kohdannut vastaan tulleen pojan.
Karhu oli noussut kahdelle jalalle ja raapaissut poikaa kasvoihin sillä seurauksella, että korvenjuuresta leuankärkeen ulottui valtava haava ja poika oli kaatunut maahan. Mikko oli heittäytynyt maahan liikkumattomaksi ja karhu poistui peittäen pojan muutamalla risulla. Poika oli sen jälkeen lähtenyt paikalta kotiinsa. Mikon vartuttua myöhemmin rotevaksi mieheksi oli hän pelätty mies muun muassa Pohjanmaalla nälkävuosien aikaan ollessaan siellä ruuan ja rehujen haussa. Pelottavaksi teki hänen kasvoillaan säilyneet arvet karhun raatelusta. Mikko oli Mehtovuoren torpparina vuosina 1872 – 1913.
Karhu yhdisti tilat
Kesäkuussa vuonna 1781 sattui Rukoilan Jäniksessä erikoinen tapahtumasarja. Jäniksen talon naapurin Murtolan isäntä ajoi Jäniksen isännältä Eerikiltä lainassa olleen hevosen Valkealammin suonsilmään. Tämänjälkeen oli paikalle tullut karhu ja tappanut hevosen pistäen sen poskeensa. Jäniksen isäntä vei asian käräjille, jossa Murtolan isäntä todettiin syyttömäksi. Samalla todettiin, että ei itse Eerikkikään olisi sitä voinut pelastaa. Myöhemmin kuitenkin asiat johtivat siihen, että Murtolan talo liitettiin vähäksi aikaan Jäniksen tilaan maksuvaikeuksien takia.
Riuttakoskella kerrotaan perimätiedon mukaan karhun hukkuneen 1860-luvulla Riuttakoskeen. Karhu oli tappanut lehmän Riutan pellolta ja lähtenyt viemään sitä kosken yli. Karhun kerrotaan kaatuneen, jääneen lehmän alle ja hukkuneen.
Petäjäveden viimeinen karhu on tiettävästi ammuttu Heinämäen Riihitantereen suuresta kuusesta 1800-luvun lopulla.
Sudet pyörivät nurkissa
Joonas Sopenperä Töysänperällä oli joutunut tappelemaan suden kanssa elämästä ja kuolemasta. Susi oli kuitenkin saanut Joonaan suksen porkasta sellaisen iskun, että kellahti hangelle ja joutui näin luovuttamaan turkkinsa Joonaalle. Tapaus sattui 1850- luvulla .
Pyhäniemen Rajalan torpassa vuosien 1855 – 1860 tienoilla erään vanhuksen muistelmissa kerrotaan susien liikuskelleen tuohon aikaan pihoilla. Vanhus kertoi susien liikuskelleen niillä tienoilla hänen lapsuudessaan ja vielä nuoruutensakin aikana. Lapsuusajoilta hän muistaa, kuinka kerran hänen lähtiessään illalla ulos susi tuli ovessa vastaan. Hän kertoi sellaisenkin tapauksen, että kaksi poikaa oli ulkona, jolloin susi oli siepannut toisen pojista. Toinen pojista oli nokkela ja löi sutta puulla pelastaen veljensä hengen.
Kirkonkylän Kettulan torpassa oli väki 1870-luvun tienoilla aamulla einehtimässä, kun tuvan ikkunasta havaittiin tunkiolla suuri koira. Torpan aikamiespoika, Kala-Hermanniksi kutsuttu, oli todennut, ettei se koira ole, vaan susi. Hän oli ottanut suustaladattavan luodikon ja lähtenyt pedon jäljille. Kala-Hermanni tavoittikin suden nopeasti Kettulanvuoren pohjoisrinnettä nousemassaja ampui suden suustaladattavalla luodikolla. Paikka sijaitsi suurin piirtein nykyisen telemaston paikalla.
Myös ilveksiä liikkui seudulla ja niistä maksettiin tapporahaa. Torppari Iisakki Syrjälä ampui Syrjäharjusta ilveksen saaden siitä tapporahan kuntakokouksen päätöksellä 1.3.1884. Metsästysretket vaativat myös uhrinsa. Kirrin isäntä, kirkkoväärtti Kalle Kirri (s.1845, k.1884) oli metsästysretkellään kantanut panostettua pyssyä olallaan pitäen sen piipusta kiinni. Miehen kaatuessa liukkaallajäällä ase laukesi, ja hän sai surmansa tapaturmassa.
Kalastus toi ennen muinoin merkittävän lisäarvon ruokapöytään. Räihän talon Harjun torpan torpparisopimuksessa vuodelta 1872 oli muun muassa seuraava pykälä torpparin oikeuksista kalastukseen Räihän mailla: No:4 Kalastusta torppari saa harjoittaa talon kalavesillä pienemmillä pyydyksillä (ei nuotalla), mutta ei kuitenkaan talon oman kalastuksen haitaksi.
Lääninrovasti Johan Lybeck (s.1850, k.1909) oli kirkkoherrana Petäjävedellä vuosina 1884 – 1909. Hänen kerrotaan olleen kova kalastamaan, häneilä oli erioikeudet muun muassa Kelvenjärveen. Lybeckin kerrotaan saaneen yhdestä apajasta nuotalla 250 lahnaa vuonna 1888.
Metsästys järjestäytyy
Petäjäveden ensimmäinen metsästysseura perustettiin 8.7.1906 ja sen nimeksi tuli Petäjäveden Metsästysseura. Osa kokous- ja tilinpitopöytäkirjoista on yhä tallella arkistossa. Pöytäkirjoista on hävinnyt noin 140 sivua, jotka on revitty irti. Käytettävissä on vanhaa aineistoa 48 sivua vuosilta 1906 – 1913.
Perustava kokous pidettiin metsänvartija Johan Passin asunnossa. Saapuvilla olivat ratamestarit F. Westersund (pj. 1906 – 1907), P. Halttunen, H. Lybeck ja H. Westerholm, kauppias Evert Kuhlman ja metsänvartija Passi.
Metsästysmaita todettiin vuokratun 12.8.1906 Kirristä, Lemettilästäja Pappilas- ta. Metsäkulmalta oli vuokrattu Haukkala, Ruopas, Kaura-aho ja A. Piesala sekä Kuivasmäestä Kumpu, Sikala, Jussila, Kokkila, Seppälä, Tikka, Kortemäki, Saari, Lahnala, Tupamäki ja Mikkola. Kintaudelta vuokrattiin Raiskila, Mäenpää, J. Jussila, Saukko, Heinämäki, Simola, Ylämäki, Nisula ja Takala. Tässä vuoden 1906 neljännes- sä kokouksessa hyväksyttiin myös jäsen merkki.
Seuran ensimmäinen yhteinen metsästysretki pöytäkirjojen mukaan oli hirvenmetsästys. Metsäkulman Kaura-ahon taloon asetuttiin jo edellisenä iltana, jotta aamulla varhain päästiin metsälle. Saaliista ei ole tietoa. Vuosikertomuksesta vuodelta 1906 kerrotaan annetun kahdelle talolliselle, Felix Paulinilleja Haukkalalle lupa neljän hirven kaatoon.
Jäsenmäärä rajoitettiin heti ensimmäisenä vuonna 35:een. Salametsästäjät pidettiin järjestyksessä ilmoittamalla jäsenten välityksellä rikkomuksista ja saattamalla nämä edesvastuuseen.
Vuonna 1907 puuseppä K. Lindholmin pyyntö tappaa myrkyllä kettuja evättiin. Sen sijaan luvan saivat seuran jäsenet Paulin ja W. Piesanen. Kauppias Kuhlmanille puolestaan annettiin lupa pyytää kettuja raudoilla. Samana vuonna seuralle hankittiin 10 kappaletta haukan tappo rautoja ja järjestettiin kilpa-ammunnat 100 ja 150 metrin matkoilla SM-ammuntojen säännöillä ja tauluilla. Parhaat sijoitukset tulivat seuraaville ampujille: 100 m: E. Immonen 195 pistettä, 2. kauppias Yrj ö Riihimäki, 3. mv August Mustonen. 300 m: 1. August Mustonen, 2. pyssyseppä Nestor Koskinen.
Pöytäkirjat kertovat, että kilpa-ammunnoissa ammuttiin myös salonkikiväärillä eli pienoiskiväärillä.
Koirien kasvatukseen ja kouluttamiseen paneuduttiin vuoden 1907 syksyllä järjestämällä kilpailu ajokoirien kesken.
Vuosina 1907 – 1908 seuran kokoontuminen oli laimeaa. Toiminta virkistyi vuonna 1908, jolloin puheenjohtajaksi tuli kirkonkylän koulun opettaja Matti Lassila. Hän oli tehtävässä ainakin vuoteen 1913. Hänen aikanaanjärjestettiin illanviettoja, urheilu- kilpailuja, muun muassa kolmiottelu. Tapahtumilla kerättiin varoja seuran toimintaan.
Vuonna 1911 seuralle vuokrattiin Rukoilan talot Jänis, Murtola ja Niiles ja kirkol-ta Sikala, Puttola, Kirri a vuonna 1912 Salos.
Murtolan talo saatiin seuralle ilmeisesti naimakaupan kautta, koska Matti Lassilan ensimmäisen vaimon kuoltua tämä avioitui Murtolan tyttären Olgan kanssa. Matti Lassila oli kansalaissodan aktivisti, joka otti kantaa yhteiskunnallisiin epäkohtiin. Hänestä tuli myöhemmin kansalaissodan jälkeen varapaikalta kansanedustaja muutamaksi vuodeksi Suomen eduskuntaan.
Metsästysseura perustetaan uudelleen
Petäjäveden Metsästysseuran toiminta näyttää hiipuneen kansalaissodan tultua ja sen jälkeen kokonaan. Siitä antaa viitteitä myös se, että vuonna 1941 kesäkuun 1. päivänä perustettiin samalla nimellä uusi seura, Petäjäveden Metsästysseura ry. Perustava kokous pidettiin Vanha-Sikalan talossa. Saapuvilla olivat suullisen kutsun perusteella maanviljelijät Eero Kytölehto, Yrjö Lapinmäki, Eelis Lemettilä, Heikki Koljonen ja Toivo Kauppinen sekä nimismies O. Nyman ja kaupanhoitaja Martti Haukilahti.
Kokouksen puheenjohtajaksi valittiin Kytölehto. Seuran perustamista oli jo pohjustettu saman vuoden alussa nimismies Nymanin toimesta piirin edustajan O.W.Vänttisen kanssa. Seura perustettiin jatkosodan ollessa käynnissä. Mallisäännöt hyväksyttiin ja toiminta pohjautui sääntöjen mukaan mm. metsästyskoulutukseen, salametsästyksen vartioimiseen ja hyötyriistan kaatamiseen.
Seura anoi 29.7.1941 Vaasan läänin lääninhallitukselta korkeintaan kolmen hirven kaatolupaa, joista kaksi oli naarashirviä. Metsästysalue oli Sikala, Lapinmäki, Lemettilä, Kallio-Puttola, Hirvisalo, Lepola, Piesala, Iso-aho, toinen Piesala, Uusi-Kirri ja Tähtiniemi. Alue oli noin 6000 hehtaaria.
Toinen alue käsitti 2400 hehtaarin maa-alueen lähinnä Kintaudella. Siihen kuuluivat Jussila, Pekkala, Pyhäniemi, Tiilimaa, Mikkola, Karikko ja Autio. Lupa käsitti korkeintaan kolme hirveä, joista korkeintaan yksi sai olla naaras.
Seura perusteli lupaa vankalla hirvikannalla, lihapulalla sota-aikaan ja salametsästyksen vaaralla.
Läänin kanta anomukseen oli myönteinen. Ehtoina oli, että saman vuoden vasikkaa ei saanut ampua eikä vasikan seurassa ollutta naarashirveä. Metsästyksessä ei saanut käyttää täysvaippaluotia, ja aseena oli rihlattu kivääri, jonka reiän läpimitta tuli olla kahdeksan millimetriä. Myöhemmin seura anoi lääninhallitukselta jatkoaikaa perustellen sitä muun muassa sillä, että innokkaimmat ja taitavimmat miehet olivat joutuneet rintamalle. Seura lähetti vielä lisäanomuksen, jonka jälkeen luvalle myönnettiin jatkoaika. Tilityspöytäkirjojen mukaan vuonna 1943 kaadettiin ainakin kaksi hirveä.
Alkuvuosina 1941 – 1942 puheenjohtajana toimi Eero Kytölehto, vuonna 1943 Ossi Ampiala ja vuonna 1945 F. Paulin. Sihteerinä oli Osvald Nyman ainakin vuosina 1941 – 1945 .
Petäjäveden Metsästysseura toimi ainakin vuoteen 1959 saakka lähinnä hirvenmetsästyksessä. Sotien jälkeen Petäjävedelle syntyi useita hirviseurueita, minkäjälkeen tuli tarve perustaa pienriistan metsästykseen oma seura. Seuran perustamista yritettiin jo vuosina 1952 – 1953, mutta lopullisesti se sai syntysanat 3.9.1954, kun Petäjäveden Erämiehet ry:n perustava kokous pidettiin.
Kalevi Neijonen ja Oiva Lampinen Uuden Niileksen kuusiaidan vieressä onnistuneen rusakkojahdin jälkeen 1950- luvun puolivälissä. – Kuva Osmo Neijosen arkisto.