Eerojen Erä
Alkukesästä 1980 Raiskilan Timo oli alkanut rakentamaan isoa hallia ja lämpökeskusta. Kelanderin Markku oli ollut puhemiehenä, kun Timo ehdotti, että tulisit hirviporukkaan minun tilalle, hän ei nyt rakennustöiden vuoksi ehdi. Lupasin, mutta unohdin. Syksy oli pitkällä, kun Timo soitti: ”Et ole tuonut hirvimerkkiä”. – ”Ei mulla ole mitään merkkiä”. ”Seppälänkankaalla on huomenna ammunnat, mene ampumaan merkki”, sanoi Timo. Ei ollut panoksiakaan, sotilaskivääristä kyllä tehty hyvä pyssy hirvijahtiinkin. Tyynelästä hain panokset ja menin kello 12:ksi sinne.
Siellähän oli jonoksi asti miehiä, olin järjestyksessä 53. En ollut koskaan nähnyt sitä touhua. Seurasin ja katselin, kuinka horsmat lenteli puolivälissä rataa, eivätkä ukot saaneet merkkiä. Tuumin, että kuinka tässä kehtaa ruveta ampumaan, mutta kun tuli Timolle luvattua. Noustessani lavalle, sanoin valvojalle: ”Olen eka kertaa tässä touhussa, että mihin pitää ampua (silloin ammuttiin sekä liikkuvaan ja paikalla olevaan kuvaan). ”Ammu tuohon eturintaan”, sanoi ammunnanvalvoja.
Ja niin siinä kävi, että merkin sain. Kirjurille sanoin, että vaikeammaksikin luulin. – ”Niin, kaikissa ammunnoissa missä minä olen ollut kirjurina, samaa porukkaa käy, eikä ne saa merkkiä”, sanoi se kirjuri.
Vein sitten Timolle merkin ja paperit. Ensimmäisenä syksynä ammuin kaksi hirveä ja seuraavanakin kaksi. Aina saatiin kaikki. Sitten Timo sai hallin valmiiksi. Rauhalan Eero, jahtipäällikkö, sanoi, että jää vain porukkaan mukaan ja mukana olen siitä lähtien ollut, 39 vuotta.
Aluksi asuin Jyväskylässä kuten Kelanderin Markkukin. Vuonna 1984 sain valmiiksi tämän talon Visuvedellä, ja muutimme kotipuolen maisemiin. Olin yhden vuoden Ruoveden hirviporukassa. Kuljin täältä pitkästä matkasta kuitenkin siellä Kintaudella ja olin yötä Markun luona Jämsänkoskella.
Miesajosta ammuin ensimmäisen hirveni. Ajo lähti Puustellista Heinäharjun rinnettä pitkin, siellä aukoissa oli miehiä passissa. Nähtiin emä ja kaksi vasaa, joita lähdin koukkaamaan, jotta menisivät Aarrelle. Markku oli kilometrin päässä passissa Heinäharjun tiellä. Tulin aukolle ja näin, että lehmä meni jo. Jos tulee vasikka, kokeilen. Ensimmäinen vasikka meni, tuli toinen, jota ammuin ja näin, että nyykähti. Se oli kaukana. Laitisen Uolevi kävi mittaamassa, 270 metriä oli matkaa. Se oli ensimmäinen hirveni, toteaa Pekka.
Koska oli ensimmäinen, niin se pitää parkata. Tehtiin kauhee korento, jolla ruvettiin kantamaan. Halmeen Pauli putosi siinä matkalla kerran suohonkin, mutta saatiin vasa tievarteen. Nyljettiin. Mutta meillä oli suolat vähissä. – Markku sanoi, että ”hänellä on kotona kalsiumkloridia eli tiesuolaa”. Haettiin, suolattiin ja nahka lähti Pälkäneelle.
Saramäen aukosta ammuin parin viikon päästä vasan. Senkin nahka suolattiin samaisella kalsiumkloridilla ja lähetettiin tällä kertaa Kokkolaan. Ei mennyt kuin muutaman päivä, kun sieltä soitettiin._ ”Tämä nahka on palanut”. ”Miten niin palanut”. ”No, se on mennyt aivan kurttuun”. Silloin mulla välähse kalsiumkloridi. Pälkäneellä nahka oli ollut kauemmin reissussa, siitä ei saa kuin lippalakin, ajattelin. Mutta ei, olivat panneet heti liuokseen ja hyvä nahka siitä tuli. Nahoista on tehty nahkatakkeja ja liivejä, minullakin on pari kappaletta”.
Termospullo ja lietelantaa, mistä on kysymys. Se oli ensimmäinen viikonvaihde sinä syksynä, jatkaa Pekka. Yhtyneitten mäkeen kun noustiin Kortesalossa, niin ammuin sarvipäätä tornista. Putosi heti, mutta lähti kuitenkin liikkeelle. Katsoin pyssyä, totesin, että se vie ylös, kiikari oli
siirtynyt paikaltaan. Seuraavana päivänä Heikkisen Kalle sai sen ammuttua. Sarvessa oli nirhauma. Oltiin siinä vaiheessa Tuohimäessä aukon reunassa ja sen takana oli muurahaispesä.
”Onko tuo sun kivääris nyt paikallaan”, sanoi Markku. ”
”On se”, sanoin. –
”Vies tuo termospullo tuonne muurahaispesään”, sanoi Markku pojalleen Ristolle.
Risto vei pullon, mutta ei luvannut sitä pois hakea. Oli vähän märkä maasto.”No, sinä Pekka haet sen, jos et osu”, sanoi Markku. Tuli vähän painetta, nyt pitää kyllä osua, en sitä hae. Matkaa oli toistasataa metriä. Tähtäsin huolella, ammuin ja pullo pyörähti.
”Perkele, ei tarvitse hakea”, Markku totesi, ja Heikkis Kallekin nauroi makeasti.
Kaatolupia oli 1990-luvun alkupuolella paljon, jopa 27. Ne olivat hulluja vuosia ja kaikki saatiin. Sillä kertaa mentiin Markun kanssa Kauhalahteen, se oli alkujahtia. Peltotietä mentiin. Pellon reunassa näin emän ja kaksoisvasat.- ”Ammu vasenta, minä ammun oikeanpuoleista”, sanoin Markulle.
Markku oli jostakin syystä epävarma, ja ne hirvet rupesivat liikkumaan, hyppäsivät ojan taakse. Sílloin ammuin. Keikahti, ammuin toistakin vasaa. Emä ja toinen vasa hävisivät metsään. Suolistin sen ensimmäisen ja ihmettelin, kun Markku ei ampunut. Etsittiin sitä toista, ja notkosta pamahti. Huusin, että jäikö. Ei kuulu mitään. Menin etsimään ja löysin pistetyn vasan, mutta Markkua ei näy. Kännykällä yritin, ei yhteyttä. No, suolistin vasan. Lopulta Markku tuli. – ”Akku loppui, kävin autolla”. – ”Haiset muuten paskalle”, sanoin. – ”Haistele muuten vain ittees”, sanoi Markku.
Erkko oli vetänyt lietelantaa peltoon, eikä mennessä kiihkossamme huomattu. Kaksi vasaa kuitenkin saatiin.
Peijaisista on sellainen muistelus, että katse olisi voinut melkein tappaa. ilaisuuden piti alkaa kello 14. Aamulla kyselin, olisiko kiinnostuneita, jos aamulla olisi käyty vetämässä pikaisesti hirviä. Olihan meitä sitten siinä muutamia hulluja, Sunnarin Saulia, Ekmanin Keijoa, Minkkilän Oivaa, Kelanderin Markkua ja ehkä muitakin. Mentiin Majakankaaseen. Keijon pystykorva siellä oli mukana, löysi hirvet. Oltiin Saulin kanssa Välijoella passissa. Rytinällä tulikin kaksi hirveä. Ammuin ensimmäistä, joka meni heti nurin. Toinen kaarsi takaisin pellolle, Oiva ampui, mutta hirvi kuitenkin meni jonkin matkaa, mutta sekin löytyi. Ennen kuin saatiin hirvet tienvarteen, lahtivajalle ja nyljettyä niin kello oli yli puolen päivän ja peijaisiin pitäisi valmistautua ja ehtiä. Olinhan tuolloin jahtipäällikkönä. Kun tultiin nuorisoseurantalolle, eräät emännät katsoivat siihen malliin, että se katse olisi voinut melkein tappaa. Tuolloin Keijo totesi: ”Tätä ei olisi voinut tarkemmaksi ajoittaa. Kello on nyt tasan 14”.
Tämä on tuore tapaus, parin vuoden takaa. Saulilla oli Hassen jälkeinen koira Digi. Oltiin Heinähajunmäessä, ainakin Keijo oli myös mukana ja koira löysi hirvet. ”Digillä on nyt eri hirvi”, Sauli sanoi. Samassa iso sarvipää juoksee aukon nokan ohi, kohta menee linjan poikki. Kiirehdin linjalle, jolloin koira oli saanut hirven seisontaan. 15 metriä matkaa, hirvi juoksee linjan poikki, ammun ja toisen kerran, koira haukkuu. Huusin, ”ammuttu, mutta tulosta en tiedä”. Keijo näkee tutkasta: ”Paikallaan on. Mutta pää on pystyssä, jos kerran koira haukkuu”. Lähestyn, ja näen, että iso sarvipää. Koira on niin lähellä, etten voi ampua, vihelsin koiralle ja se vähän erkani hirvestä ja ammuin. Se oli kymmenpiikkinen. Kännykällä viestiä ja kuvia miehille, se oli peijaispäivä, mutta en ollut päällikkönä.
Saukon Matti täytti 50 vuotta 1980-luvun alkupuolella. Matti sanoi, että mitään lahjaa hän ei tartte ja hän ostikin itselleen ysikutosen Saabin. Se on sanottava, että Matti ei Saabia säästellyt, kivet vain kolisivat kun mentiin passiin. Kun nuori vielä olin, Matti valisti: ”On tämä homma mukavaa niin kauan kun hirvi tulee. mutta sitten pitää kattoa mihin kohtaan ampuu, ettei mene lihoja pilalle”. No, siitä meni vuosia. Olin passissa Liisalanperäntien varressa siinä hyppyreitten luona. Saulin koira toi sonnin mykyrää harvassa männikössä 150 metrin päässä. Kiven päältä kattelin, että mihinkähän kohtaan sitä ampuisin. Siinä tuli mieleen Saukon Matin sanat, ettei lihaa pilaantuisi. Kaularantaan se taisi sillä kertaa osua ja nurin meni sekin hirvi”.
Halla-ahon Eskon Mersu oli parkissa ja hirvi kuollut ja suolistettu. Faktat on siinä, mutta siitä huolimatta tuli hirvikolari. Raiskilan luona menee se vanha rata ja siitä nousee sähkölinja 20 Pekkalanmäkeen. Koskensaaren porukalla oli yksi hirvi pystyssä ja jahdattiin sitä, yhteisluvassa kun oltiin. Kelanderin Arto ampui sen hirven mäelle. Meidän pulkalla tuotiin ruhoa alas mäkeä, oli lumikeli. Eskon Mersu oli parkissa juuri linjan kohdalla. Helvetin jyrkkään alamäkeen tuotiin, mutta eihän sitä pulkkaa pystynyt mikään pidättelemään. Karkas se meiltä, ja suoraan auton kylkeen mossahti, repsikan puolelta sisään. ”Kyllä se oikee, kun painan toiselta puolelta”, sanoi Kelanderin Arto. – ”Ei ei, älä mene, siinä on niin paljon pakkelia, että varisee kaikki pois”, Esko hädissään selittämään.
Sille hirvelle seurasi vielä pieni jatkoepisodi, huvittava tai ei niinkään Rauhalan Eerolle. Meillä oli silloin 12 hirven lupa. Nahkojen ostaja oli tulossa ja Rauhalan Aarren pihassa oli nahkakasa, jossa oli 13 nahkaa. – ”Ei perkele, nyt meillä on yksi ylimääräinen nahka”, Eero ihmetteli. Aarrekin oli vielä töissä eikä siltä voinut kysyä. Siinä jo mietittiin, kuka sen on ampunut. Eero pyörii pihassa koko päivän hermostuneena. Kunnes Aarre tuli kotiin ja sanoi: ”Sehän on se koskensaaristen
nahka”. Oli kuin ilmat pallosta olisi lähtenyt, niin oli Eero helpottunut ja samassa muisti. – ”No niin tietysti”.
Heikkisen Hannun Taru haukkui Välijoella harvassa männikössä, olin Virtasen Tapsan kanssa lähellä. Hahmot näkyivät, mutta huonosti. Emä meni toiselle puolelle ojaa, mutta vasat pysyivät toisella puolella. Lopulta vasan persuus näkyi, suoliluulta läpi ammuin. Persuuksille ammuttu.
Markku oli aikaisemmin ampunut lehmää perseelle. –”Kumma kun nuo kaupunkilaiset ampuvat persuuksille”, Heikkisen Kalle sanomaan. No, siinä meni vuosia, ja Kalle ja Ulla muuttivat Keltinmäkeen. Kuinka ollakaan, sitten kerran Kalle ampui itse persuuksille. –”On se kaupunkilaisuus juurtunut muihinkin”, kuittasin Kallelle ja Kalle nauroi.
Kalmarin Aarnon lause on kuuluisa. –” En ole vielä elävää hirveä nähnyt”. Ensimmäistä vuotta oli Aarno tuolloin seurueessa ja oli tietysti vähän huonoa tuuriakin. Oltiin Kauhalahden suntissa, Markku meni lähemmäksi hirviä, Aarno jäi mäen päälle. Näin, että hirvi tuli Pieneenmäkeen. Markku ampui, ei heti pudonnut, kääntyi ja näin. Mojautin minäkin 300 metriin. Lähti hirvi juoksemaan, Markku ampui taas. Aarno ei nähnyt. Luuli, että, pyssy laukesi vahingossa, ei huomannut katsoa pellolle. Soitin Aarnolle, että mene Halkosuon tielle. Hirvi oli saanut aika pahan osuman, jäljitettiin, tuli siihen, missä Aarno oli äsken ollut ja siihen ammuin. ”Nyt olisin elävän hirven nähnyt, mutta pojat ajoivat pois siitä passista”, Aarno siihen tuumimaan. ” Ei se niin elävä enää ollut, kävelevä ruumis lähinnä”, totesin.
Kun lupia oli parhaimmillaan se 27 kappaletta, niin viikonlopun hirvijahti kävi työstä: ensin ammuskeltiin, sitten vedettiin tienvarteen, toinen porukka nylki, toinen paloitteli. Oli iltamyöhä, kun päivän urakka oli takana ja vielä yöllä piti ajaa Visuvedelle. Se oli helposti kello yksi yöllä, kun olin kotona ja kuudelta alkoi työvuoro. Ei siinä kauaa kyljellä ehtinyt olemaan. Kyllä takki oli tyhjä.
Ruovetiset pyysivät kovasti, että jää meidän porukkaan, mitä sinne kauas ajelet. Viime syksynä (2019) ammuin Ruovedellä kolme hirveä, en käynyt Kintaudella. Helpotti, kun matka lyheni 10 kilometriin. Hyvä porukka on täälläkin ja jahtimaita riittää niin hirvieläimille kuin pienriistallekin.
Harkinnassa on, tarvitsenko enää Kintauden hirvimaita ja Petäjäveden Erämiesten jäsenyyttä.