Eerojen Erä
Vuosi 1960 ja marraskuun 22. oli onnen päivä, joka nosti Eero Raiskilan kunnian kukkuloille. Timo muistelee isänsä urotekoa Ilmari Pohjanheimon kirjauksilla täydennettynä:
Isä oli haavoittunut sodassa olkapäähän. Meinasivat leikata käden kokonaan pois, mutta hän sanoi, ettei sitä koirille syötetä. Oli vain lihaksien varassa. Tuona jahtipäivänä Rauhalan Raju-koira otti Serlachiuksen maalta juuri sopivan määrän hirviä ajoon ohjaten niitä aukiolla, minkä laidassa Eero oli passissa. Metsästä juosta lönkytteli ensimmäisenä hirvilehmä. Eero ampui sen pystykorvalla, löi polvea vasten lukon auki, työnsi uuden paukun piippuun, lehmän perässä juoksi mulli, Eero ampui senkin, taas lukko polvea vasten auki ja kolmas kuti piippuun. Kohta tuli esille sarvipää, joka pysähtyi ihmettelemään pauketta kai ja katselemaan, minne edelläkävijät hävisivät. Eero vaan ei jäänyt ihmettelemään vaan painoi vielä kerran liipaisinta, sillä hän ihme kyllä muisti tuossakin tilanteessa kolmen kaatoluvan olevan. Kaikki olivat hävinneet näkyvistä, mutta kumpareen takaa löytyi kolme sätkyttelevää hirveä 25 metrin päässä toisistaan.
Kun hirvenammuntakoe tuli metsästyslakiin 1960-luvulla, hirvimerkin suorittamisesta tuli isälle ongelma. Kaksi laukausta hän ehti ampua määrätyssä ajassa, kymppejä ne kyllä olivat, mutta kolmas meni yliajalle ja merkki jäi saamatta. Siihen loppui isän jahti, Timo toteaa.
Olen osallistunut vain hirvijahtiin, ei ensinkään pienriistaa ole pyssyllä osoitellut. Ensimmäinen hirveni kaatui vasta vuonna 1987, vaikka olin ollut mukana jahdissa jo 1950-luvun lopulta. Kaikestaan kymmenkunta niitä kaatoja kertyi. Ensimmäinen kaato tapahtui näin:
Hirvi tuli metsästä aukealle ja juoksi ampumisen jälkeen vielä lyhyen matkaa. Se löytyi pian kuitenkin hengettömänä, kun koira tuli kohta perässä ja rupesi pyörimään metsässä. Siellähän se hirvi makasi, ei tarvittu tappolaukausta. Koiria on käytetty meidän jahdeissa kautta aikojen. Tuo ensimmäinen olikin yksi seurahistorian suurimmista, 270 kilogrammaa se painoi. Vain Rauhalan Aarre on ampunut suunnilleen samankokoisen.
Lopetin metsällä käynnin useita vuosia sitten. Olkapäät eivät enää kestä ampumista. Leikattu on molemmat, toteaa Timo.
Kysyttäessä Ulla Raiskilalta hirvenlihan laitosta, hän toteaa: ”En minä ole mikään mestari, uunipaistia tietysti teen, ovat niin ronkeleita, että pitää olla kalvotonta. Pidän pitkään uunissa, yleensä ylikypsäksi asti ja hyvää tulee. Huonommista osista teen käristystä. Mausteena käytän usein vain suolaa. Hirvimiesten perillisissäkin on lapsia, jotka eivät syö hirveä, on liian voimakasta muka riistan maku. Uutta villitystä jääpaistiakin olen tehnyt ja hyvää sekin on”.